Edellisestä merkinnästä on kulunut pitkä aika. Omenapuut ehtivät kukkia, tuottaa uuden sadon, joka on korjattu talteen talven varalle. Perinteinen Lappiin suuntautunut ruskaretki on antanut voimaa taas tulevan syksyn varalle. Koronakin tuli vihdoin sairastettua, onneksi se oli lievä, kiitos neljännen rokotteen.
Helmikuun lopulla alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan aiheutti minussa eksistentiaalisen kriisin ja veti mielen apeaksi pitkäksi aikaa. Alussa sitä oli aivan shokissa, luottamus kansainvälisiin instituutioihin horjui. Kuinka keskellä Eurooppaa voi alkaa täysimittainen sota, joka tuhoaa Ukrainan kaupunkeja, tappaa niiden asukkaita ja häätää miljoonia maanpakoon? Sitten tuli suru ja mielen täyttivät lopunajan ennusteet: millainen on lasten ja lastenlasten tulevaisuus? Vähitellen sitä sopeutui uuteen epävarmuuden aikaan.
Lapset ja heidän perheensä ovat olleet hyviä maadoittajia tässä tilanteessa. Tänä kesänä tähyilin lapsuuden kotini pihamaalla Sotkamossa itätaivaalle ja pohdin, kuinka lyhyt matka siitä olikaan Venäjän rajalle. Koko elinikäni se on ollut rauhan raja, kunpa se säilyisi sellaisena ja rauha saataisiin pian Ukrainaan.
Hyvät ajat tuudittivat uskomaan, että elämä jatkuu ilman sodan uhkaa. Nyt jos koska on aika toimia rauhan, demokratian ja oikeudenmukaisuuden puolesta kaikkialla. Kun demokraattinen päätöksenteko pettää tai kun olemme välinpitämättömiä, hulluus voi saada vallan Euroopassakin.
Varaudun syksyyn suunnittelemalla patikointiretkiä kansallispuistoihin, varaamalla aikaa lukemiseen ja kirjoittamiseen ja viidennen lapsenlapsen syntymään. Elämä voittaa, pidetään huoli siitä!