Blogi

Vuoden 2024 viimeiset päivät ovat käsillä, eikä minulla ole kovin pitkälle meneviä suunnitelmia.  Tänä syksynä, kun eläkkeelle jäämisestä on kulunut jo viisi vuotta, olen kuitenkin pohtinut mennyttä ja tulevaa elämää.

Muistan, kuinka kuvittelin eläkkeelle jäämisen merkitsevän totaalista elämänmuutosta. Aloimme valmistella talomme myyntiä, suunnittelimme muuttoa keskustaan kulttuuririentojen äärelle. Sitten tuli korona ja jäimme paikoillemme. Pelkäsin myös elämän muuttuvan yksitoikkoiseksi ja yksinäiseksi, mutta kiitos vilkkaan kokouselämän ja lastenlasten, aktiviteetteja on kyllä riittänyt!

Nyt olen taas uuden kynnyksellä. Ensi keväänä päättyvät tärkeät luottamustoimet kaupungin kahdessa yhtiössä, Sarkassa ja TVA:ssa, kun valtuustokausi päättyy, enkä asetu enää ehdolle kuntavaaleissa. Näiden lisäksi olen ensi vuonna jättämässä paikkani Setlementti Tampereen ja Roivainen-Roivas -Roivanen-sukuseuran hallituksissa. Mitä niiden tilalle?

Uusia merkityksiä elämään ovat tuoneet kirjoittaminen ja italian kielen harrastaminen. Kaksi vuotta sitten saamani Suomen Tietokirjailijat ry:n apurahan turvin olen voinut keskittyä hyvällä omallatunnolla tietokirjan kirjoittamiseen. Tänäkin vuonna olemme lähteneet pariin otteeseen puolison kanssa kirjoituslomalle Italiaan, tällä kertaa Bergamoon. Siellä ”Koti lähiössä”-käsikirjoituksen luonnos valmistuikin lokakuussa, nyt pitäisi kirjalle löytää kustantaja, jotta saisin viimeisteltyä tekstin julkaisukuntoon. Näinä aikoina markkinat tuntuvat ratkaisevan julkaisupäätöksen, ei pelkästään kirjan sisältö. Minusta on ollut kiinnostavaa palata väitöskirjan teemoihin, lukea uusia tutkimuksia, haastatella asiantuntijoita ja asukkaita. Tietokirjailijoista on tullut tärkeä viiteryhmä sitäkin kautta, että sain osallistua jo toistamiseen Tietokirjaraatiin Tampereen kirjafestareilla.

Olemme jatkaneet myös italian opintoja sekä työväenopiston kurssilla että klikkailemalla päivittäin kielenoppimissovelluksessa. On ollut mukavaa huomata Italian matkoilla, kuinka pienikin kielitaito lisää vuorovaikutusta paikallisten ihmisten kanssa.

Haaveilen, että voisin viimeistellä ikonin, jota maalasin kolmekymmentä vuotta sitten. Ja olisiko vihdoin aika liittyä kuoroon?

Mutta niin kuin viisi vuotta sitten, isoin kysymys liittyy talosta luopumiseen. Olemmeko valmiita lähtemään rakentamastamme kodista, jossa olemme asuneet kaksikymmentäkuusi vuotta? Miten tulisimme toimeen keskenämme pienemmässä asunnossa?

Tämä pimeä vuodenaika on lisännyt alakuloa. Myös maailmanmeno ja kotimaan politiikka pistävät välillä mielen matalaksi. Jouluikkunassamme loistavat rannikkoseudulla tutut Usko, Toivo ja Rakkaus, ne rohkaisevat uuteen vuoteen 2025.

Arvoisa Setlementtiliiton toimitusjohtaja ja kansainvälisen setlementtiliiton IFS:n (International Federation of Settlements and Neighbourhood Centrers) puheenjohtaja Pentti Lemmetyinen, toinen juhlapuhujamme professori, Helena Ranta, ohjelmapäällikkö Carita Prokki Tampereen kaupungilta, hyvät juhlavieraat! Tervetuloa Setlementti Tampereen 30-vuotisjuhlaseminaariin. Kiitos Tampereen korkeakouluyhteisölle tästä hienosta juhlatilasta.

Pitelen kädessäni vuonna 2001 julkaistua setlementtijulkaisua Yhteisöt hyvinvoinnin tuottajina. Se palauttaa mieleen yhdistyksemme alkuajat ja setlementti Naapurin, jonka ja sittemmin perustetun Oma Polun perustalle Setlementti Tampere on rakentunut.

Naapuri perustettiin keskellä taloudellista lamaa, jolloin oli syntynyt sosiaalinen tilaus syrjäytymisen vastaiselle toiminnalle. Tuolloin julkinen sektori, paikallistasolla kaupunki ja seurakunta, siirsivät sellaisia toimintojaan kolmannelle sektorille. Naapuri oli jo syntyessään kovin erilainen kuin vanhemmat setlementtitalot, joita silloin oli vielä kolme: Ahjola. Saukkola ja Rientola. Myöhemmin setlementtiperheeseen syntyi vielä Naistari, joka liittyi sittemmin osaksi Naapuria. Yhdistyksen alkuaikoina henkilökuntaan kuului ainoastaan projektityöntekijänä aloittanut toiminnanjohtaja ja Rikosuhripäivystykseen työllisyysvaroin palkattu erikoissairaanhoitaja. Toiminta laajeni kuitenkin nopeasti, sillä jo ensimmäisen toimintavuoden lopussa vapaaehtoisten määräksi kirjattiin 130 henkilöä. Palkattua työvoimaa korvasi myös suuri työllistettyjen joukko. Vähitellen voitiin lisätä myös palkattujen työntekijöiden määrää. Yhteistyötä rakennettiin seurakuntien, Mummon Kammarin ja kaupungin sosiaali- ja terveystoimen kanssa sekä muiden kolmannen sektorin toimijoiden kanssa Verkosto 2000:ssa.

Tämän päivän näkökulmasta voi nähdä alkuaikojen kehityksessä juonteita, jotka ovat kantaneet tähän päivään asti. Nuori yhdistys käynnisti lukuisia projekteja, mutta jo tuolloin huomattava osa Setlementti Naapurin työstä liittyi asiakkaiden sosiaalisten ja psyykkisten voimavarojen tukemiseen, Rikosuhripäivystys käynnistyi vuonna 1994 kuuden järjestön yhteistyöhankkeena. Toisena juonteena oli sosiaalipalvelujen tarjoaminen heikoimmassa asemassa oleville ryhmille, mistä esimerkkinä Tesoman sosiaalityöpajan toiminta ja yhdyskuntatyö Ristimäen alueella. Lisäksi Tuetun asumisen projektilla voi nähdä jatkuvuutta tähän päivään. Jo tuolloin työntekijät kokivat olevansa ammattilaisia, mutta eivät viranomaisia.

Nuoren setlementin toiminnanjohtajaksi oli valittu Pentti Lemmetyinen Kyröskosken setlementistä. Tänään ilmassa on historian siipien havinaa siinäkin, että Pentti on jättämässä työnsä Setlementtiliiton toimitusjohtajana ja siirtymässä eläkkeelle, seuraajakin on ilmeisesti jo valittu. Miten aika kuluukaan: olin taannoin liittohallituksen jäsenenä rekrytoimassa Penttiä Setlementtiliiton pääsihteeriksi. 

Setlementti Tampere perustettiin 1.8.2016, kun Setlementtiyhdistys Naapuri ry ja kehitysvammaisten henkilöiden oikeuksien puolestapuhuja Oma Polku ry yhdistyivät.   Setlementti Tampere perusti Pirkanmaan Setlementtipalvelut Oy:n loppuvuodesta 2018. Yhtiö perustettiin, jotta avustusrahoitteinen järjestötoiminta ja myytäviin palveluihin perustuva liiketoiminta ovat selkeästi toisistaan erillään. Uusin yhtiön tuottama palvelu on 2022 käynnistetty kehitysvammaisten henkilöiden päivä- ja työtoiminta, joka hyödyntää OmaPolun parikymmenvuotista kokemusta. Mervi Janhunen toimii tällä hetkellä sekä yhdistyksen toiminnanjohtajana että yhtiön toimitusjohtajana. Yhtiön hallituksen puheenjohtajana toimii Satu Laitinen.

Olen toiminut yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2022, kun pitkään hallitusta johtanut Risto Karttunen päätti jäädä rivijäseneksi. Paikalla olevat nykyiset ja entiset yhdistyksen ja yhtiön hallitusten jäsenet puheenjohtajineen voisivat nyt nousta hetkeksi ylös, aplodit heille.

Olen iloinnut siitä, että yhteistyö on viime vuosina tiivistynyt sekä Setlementtiliittoon että kansainväliseen setlementtiliittoon, IFS:n. Toiminnanjohtajamme Mervi toimii nykyisin liittohallituksen jäsenenä ja on sitä kautta voinut osallistua myös maailmanjärjestön toimintaan. Tänään on aika kiittää osaavaa henkilökuntaamme (nouskaapa seisomaan kaikki entiset ja nykyiset työntekijämme). Tampereen kaupungin kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunta palkitsi tällä viikolla Hyvä haltijakunniamaininnalla Jelena Saldukenen, Minna Leponiemen ja Raija Kotilaisen. Palkintoperusteiden mukaan he ovat ”Tesoman sydän ja syli ja ovat toimineet jo vuosia lasten, nuorten ja perheiden hyväksi ja auttaneet monia yli haastavien elämänvaiheiden”. Aplodit heille!

Toimintaympäristön muutos on asettanut meidät, kuten koko kolmannen sektorin vaikeaan tilanteeseen leikkaamalla järjestöjen avustuksia. Myös kumppanuussuhteet ovat olleet murroksessa hyvinvointialueiden perustamisen jälkeen, kun sosiaali- ja terveyspalvelut ovat siirtyneet kunnilta maakunnille. Tämäkin on synnyttänyt epätietoisuutta tulevaisuuden suhteen. Huolestuttava kehityssuunta uusilla alueilla on, että palveluverkkoa karsitaan ja toimintoja keskitetään. Mieleeni tulee liittohallituksen opintomatka Manchesteriin vuosia sitten Pentin johdolla. Setlementtitalo oli perustettu entiseen kirkkoon, konservatiivihallitus oli antanut setlementille tukun rahaa palvelujen käynnistämiseksi, mutta häipynyt sen jälkeen kuvioista ja jättänyt setlementin ilman julkista tukea selviämään köyhyydestä ja sosiaalisista ongelmista kärsivien ihmisten kanssa. Tällaista kehitystä kohti ”suurta yhteiskuntaa” emme halua, siksi meidän on tartuttava toimeen.

Tässä tilanteessa olemme valmistelleet uutta strategiaamme, jota esitellään tänään lähemmin. Sitä voi hyvällä syyllä luonnehtia radikaaliksi. Monet ajatukset, joita kirjasimme raporttiimme yli 20 vuotta sitten, laitetaan nyt käytäntöön, ei kuitenkaan äkkirysäyksellä, vaan hallitusti yhteistyössä henkilöstön kanssa. Haluamme palata setlementtityön juurille, naapurustoihin, lähelle ihmisiä ja heidän yhteisöjään ja viedä asiantuntemustamme sinne, missä sitä kipeimmin tarvitaan. Toimintamme keskeisiä painopisteitä ovat edelleen jo kolmekymmentä vuotta sitten käynnistetyt yhteisötyö ja rikosten uhrien tukeminen eri muodoissaan (Nollalinja. Rikosuhripäivystys, Didar, Perheväkivaltaklinikka, Kun lapsi satuttaa, Välitä- ja Välitä rajoista-hanke), lisäksi edistämme yhdenvertaisuutta monin eri tavoin (Tyttöjen talo, Omavoima, Teatteri Neo, Kipinä, Voimavirta).  Uusia kehittämishankkeita tällä hetkellä ovat: Romanityö, Verkkoon kadonneet ja Rajat Rikki.

Opin itse tämän strategiaprosessin aikana, ettei erikoistuneiden palveluiden ja yhteisöllisten palveluiden tarvitse olla toistensa vastakohtia tai toistensa kilpailijoita, vaan ne voivat täydentää toisiaan, kun työtapoja uudistetaan.

Samalla kun palveluverkkoa karsitaan lähiöissä, me jalkaudumme sinne ja alamme toimia yhdessä asukkaiden ja muiden yhteistyökumppaneiden kanssa. Sillä edelleen, kuten Jane Addamsin aikoina, setlementtitalot edustuvat tasavertaista kohtaamista naapurustossa ja vuorovaikutusta erilaisten ihmisten kesken. Ne ovat alueidensa demokratiakouluja, joissa opitaan puolustamaan omaa ja muiden hyvinvointia. Sillä siellä, missä yhteiskunta sammuttelee valoja, meidän paikkamme on niiden rinnalla, joilla ei ole mahdollisuutta lähteä. Emme jätä heitä yksin, sillä olemme heidän naapureitaan.  

Palasimme sunnuntaina Vuokatin laduilta ja rinteiltä esikoisemme perheen kanssa. Siellä hiihdellessä mietin, kuinka tärkeää on tuoda perhe vuosi vuoden perään tänne kotoisiin maisemiin nauttimaan kauniista luonnosta ja talviurheilusta.

Hiihtelyn lomassa katselin viime perjantaina tasavallan presidenttien vallanvaihtoa televisiosta. Ensimmäinen ajatus oli, että valta pukee Alexander Stubbia. Ja toinen, että hän on uuden sukupolven presidentti: nuorekas, kansainvälinen ja rohkea. Toivon hänelle menestystä tehtävään, nöyryyttä kohdata myös se toinen puoli kansasta, joka asettui toisen ehdokkaan taakse ja rohkeutta asettua heikompien puolelle.

Suosittu Pekka Haavisto ei tullut valituksi tehtävään. Vaalien yhteydessä toteutetuista kyselyistä kävi ilmi, että Haaviston puolison sukupuoli oli kolmannekselle äänestäneistä syy olla äänestämättä häntä. Kyllä surettaa tämä konservatiivisuus ja etenkin monien kristittyinä itseään pitävien ennakkoluuloisuus ja homofobia.

Helmikuun puolivälissä Tampereella pidettyjen Sosiaalityön tutkimusten päivien yhteydessä minut kutsuttiin Sosiaalityön tutkimuksen seuran kunniajäseneksi yhdessä professori emeritus Mikko Mäntysaaren kanssa. Tämä huomionosoitus lämmitti kovasti mieltäni.

Kevättä kohti mennään. Tänäänkin metsäkauriit ilmestyivät metsikön reunaan tarkistamaan, onko isäntä tuonut kaurasangon oksaan killumaan, niin kuin kovilla pakkasilla.

Kirjoitustyöt jatkuvat. Tarkoituksena on jatkaa vielä hetki haastattelujen tekemistä Koti lähiössä -kirjaa varten. Tekstiä syntyy, mutta oman äänen ja tyylin löytäminen vaatii vielä kehittelyä.  rauhoittumista ja uuden oppimista.

Hyvää alkanutta vuotta!

Kylläpä siitä on aikaa, kun viimeksi olen kirjoitellut tänne. Kotisivuni taustakuva on kesäinen, viime päivät on kuitenkin pakkanen paukkunut yli kahdessakymmenessä asteessa. Olemme lämmittäneet talon uunia joka päivä, kalleimpana pörssisähkön päivänä otimme sähkölämmityksen pois päältä. Lämpöä riitti uunin ansiosta ja rahaa säästyi.

Vuodenvaihteessa on ollut aika katsoa niin menneeseen vuoteen kuin pohtia tulevaa. Viime vuonna toteutimme pitkäaikaisen haaveemme ja asuimme pariin otteeseen Italiassa: huhtikuussa kävimme ottamassa kesää vastaan Umbrian Orvietossa ja lokakuussa hyvästelemässä kesän Toscanan Arezzossa. Vuokrasimme huoneistot vanhoista kaupunginosista ja käytimme osan ajasta kirjoittamiseen, kiitos Suomen Tietokirjailijoiden apurahan!

Olen saanut Koti lähiössä -tietokirjan käsikirjoituksen hyvään vaiheeseen, loppuvuodesta aloitin asiantuntijoiden haastattelut. Työ kuitenkin katkesi yllättäen, kun jouduin sairaalaan ja leikkaukseen. Äkilliset vatsakivut osoittautuivat sappikivien aiheuttamiksi, sappirakko piti poistaa. Hyvinvointialueen palvelut tulivat testatuiksi parissa päivässä, kun Acutasta käännytettiin vielä kotiin ja terveysasemalle hakemaan lähetettä CT-tutkimukseen ja toimenpiteeseen. Siinä ajassa sappirakko ehti jo tulehtua. Jälkikäteen ajatellen kivulias potilas olisi kannattanut ottaa suoraan sairaalaan tutkimuksiin ja leikkaukseen. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Hoito Tampereen yliopistollisessa sairaalassa oli erinomaista, koin koko ajan olevani turvassa ja osaavissa käsissä, ehkäpä myös kokemus liittyy myös työhistoriaani siinä talossa. Oli hienoa seurata, kuinka ulkomaalaistaustaiset hoitajat olivat luonteva osa työyhteisöä.

Alkavaan vuoteen suhtaudun mielen tyyneydellä.  Toivon, että perhe pysyy terveenä, etenkin viisi lastenlastamme yksivuotiaasta Sulosta kolmetoistavuotiaaseen Toivoon. Suunnitelmissa on perinteinen talviloma Vuokatin maisemissa ja ehkäpä Italian matka, jos olemme terveinä. Olemme aloittaneet italian opinnot työväenopistossa, lisäksi klikkailemme päivittäin Duolingossa italian sanastoa.

Tammikuun lopulla on presidentinvaalit. Oma ehdokkaani on Pekka Haavisto, tietysti kokenut ja maltillinen Pekka! Hänellä on ehdokkaista vahvin ulkopoliittinen kokemus, hän on rauhantekijä, keskusteleva ja diplomaattinen, kuten presidentin pitääkin.

Toisin kuin eduskuntavaaleissa, näissä vaaleissa kannattaa taktikoida. Tein itse niin taannoin, kun Tarja Halonen oli TP-ehdokkaana, lähdin vihreänä kuntapoliitikkona, yhdessä vasemmistoliiton Marjatta Stenius-Kaukosen kanssa, vetämään Pirkanmaalla Halosen vaalivankkureita jo vaalin ensimmäisellä kierroksella. Omat eivät siitä välttämättä pitäneet, mutta onneksi porukassa oli myös Kalle Könkkölä Helsingistä. Se oli silloin tärkeää, nyt on varmistettava, että Haavisto pääsee toiselle kierrokselle. Sen jälkeen alkaakin tiukka taisto.

Siviilien tilanne Ukrainassa ja Gazassa ahdistaa, rauhan saavuttaminen ja sotiin käytettyjen rahojen suuntaaminen jälleenrakentamiseen on suurin toiveeni.

Näihin aikoihin kesällä 2009 pidin avauspuheenvuoron Tampereen Taidemuseossa Marita Liulian taidenäyttelyn avajaisissa. Yksi toistuva teema näyttelyn valokuvissa oli verhoutuminen kaapuun tai huiviin. Totesin tuolloin, että huivi on vahva poliittinen symboli tämän päivän Euroopassa, samalla se muistuttaa meitä huivin käytön historiallisesta merkityksestä omassa yhteisössämme. ”Me ihmettelemme, kun bussissa tulee vastaan huivipäisiä maahanmuuttajanaisia, mutta emme muista, että kaksisataa vuotta sitten Suomessa syntyi herätysliike, jonka tunnus oli musta siniraidoin varustettu huivi. Ehkä moni ei tiedäkään, mutta tuo huivi tekee paluuta, kun nuoret körtit kietaisevat huivin kaulaansa tulevana viikonloppuna Seinäjoen herättäjäjuhlilla. Arvoisa taiteilija, hyvä yleisö, en voi välttää kiusausta vetää laukustani omaa siniraitaistani.”

Nyt kun neljätoista vuotta myöhemmin valmistaudutaan jälleen Seinäjoen herättäjäjuhlille, olen ensimmäistä kertaa miettinyt, voinko laittaa mustan, siniraitaisen huivin kaulaani. Olen aikaisemmin ajatellut sen värimaailman kuuluneen historiaan ja hyväksynyt sen sellaisena. Etelä-Pohjanmaalla herännäisyyden piirissä oli 1930-luvulla Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kannattajia, kaksi pappia jopa sen kansanedustajia. Nyt kun yhteiskunnallinen ilmapiiri on radikaalisti muuttunut, mietin: minkä poliittisen viestin lähetän käyttämällä tätä huivia? Toisaalta onko oikein sekään, että joku ryhmä omii kulttuurisesti laajemmat symbolit palvelemaan omia tarkoitusperiään, Suomen lipusta lähtien.

Itselleni nykyherännäisyys merkitsee syvää hengellisyyttä ja avarakatseista liikettä, jonka piiriin mahtuu eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Paluuta 1930-luvulle ei ole, huivi kaulaan ja menoksi!