Suvivirsi kajahti komeasti Sotkamon lukion ylioppilasjuhlissa toukokuun lopulla. Uudet ylioppilaat saivat valkolakkinsa, me viisikymmentä vuotta aikaisemmin lakitetut riemuylioppilaat osallistuimme heidän iloonsa.
Monen lukioaikaisen luokkakaverin kanssa emme olleet tavanneet viiteenkymmeneen vuoteen. Vaikka ulkoinen habitus olikin muuttunut niistä ajoista, tunnuimme edelleen tutuilta toisillemme. Illanvietossa oli ilo ylimmillään, kun lauloimme ja juttelimme keskenämme. Kolme opettajaamme kävi myös tervehtimässä meitä, me muistimme hyvin heidät, ehkä hekin jotkin meistä!
Juhlapäivä palautti mieleen kouluajat ja oman koulupolun. Tulin lukioon mutkan kautta tenttimällä ensin keskikoulun peruskoulun kokeiluluokalla. Tapasin juhlissa kaksi muutakin tämän reitin kautta tullutta ja muistelimme joka keväisiä tenttejä eri oppiaineissa. Kunnassa oli tuolloin yksityinen oppikoulu ja sen kunnallistamista vastustettiin aluksi, mutta taloudelliset realiteetit johtivat lopulta myös lukion kunnallistumiseen.
Muistan halunneeni pyrkiä oppikouluun, mutta kun koulukuljetuksia ei ollut, eivät vanhemmat halunneet lähettää kymmenvuotiasta asumaan ”kortteeriin” kirkonkylälle. Sittemmin koulukuljetukset tai paikka asuntolassa mahdollistivat pitkämatkalaisillekin koulunkäynnin ilman ”kortteeria” sukulaisten tai tuttavien luona. Odotin itse vielä vuoden lukion kunnallistumista, jotta pääsin jatkamaan opintoja tentityn keskikoulun jälkeen. Varsinainen opintie tai kinttupolku!
Joidenkin kohdalla oli jo lakkiaiskeväänä selvää, mihin he suuntaavat opiskelemaan. Itselleni uratoiveet olivat epäselvemmät, joten lähdin ensin kavereiden perässä opiskelemaan Ouluun Diakoniaopistoon ja sieltä lopulta Tampereen yliopistoon yhteiskuntatieteitä; ensin maisteriksi, sitten lisensiaatiksi ja lopulta tohtoriksi.
Oli kiinnostavaa kuulla esittelyssä erilaisia elämäntarinoita. Suurin osa oli suorittanut akateemisen tai ammatillisen tutkinnon. Osa porukasta oli hajaantunut ympäri maata, osa oli jäänyt kotiseudulle esimerkiksi opetus- ja hoitoalalle. Mutta kesä toi edelleen monet meistä kotipaikkoihimme.
Olimme vaikuttuneita uudesta lukiorakennuksesta, jota rehtori esitteli meille sanoin, kuvin ja kierroksella upeissa tiloissa. Nykyään lukioon hakeudutaan opiskelemaan ympäri maata, pitkälti Vuokatin urheilulukion ansiosta.
Me riemuylioppilaat pääsimme aikoinaan hyviin töihin, mitkä mahtavat olla nykynuorten uratoiveet Sotkamossa, mietin. Yhteiskunta on muuttunut, moni nuorista pohtii, kannattaako lukio käydä. Viidessäkymmenessä vuodessa lukioon hakeutuminen on tullut ehkä helpommaksi, mutta uusimpien tutkimusten mukaan sosiaalisella taustalla on edelleen vaikutusta nuorten koulutusvalintoihin. Maan hallituksen toimet eivät myöskään tällä hetkellä tue vaatimattomammista olosuhteista tulevien nuorten koulutuspolkua. Vaihtoehtoina ovat toki ammatilliset opinnot, joiden kautta voi nykyään edetä halutessaan myös korkeakouluun. Tämä riemuylioppilas kiittää kotilukiotaan ja hyvinvointiyhteiskuntaa siitä, että sai käydä kouluja niin pitkälle kuin halusi. Joskus minusta on tuntunut, että olen tätä kiitollisuuden velkaa maksanut työssäni ja luottamustoimissani koko elämäni ajan. Gaudeamus igitur!