Niin siinä sitten kävi, että työni Tampereen yliopistossa päättyi heinäkuun lopussa. Myönnän, että haikealta tuntui viimeistään siinä vaiheessa, kun avaimet ja tietokone oli palautettu työhuoneen pöydälle. Lähtöä helpottivat pitkät jäähyväiset, jotka alkoivat kaksi vuotta sitten siirtyessäni Porin yliopistokeskukseen.
Lähtökahveilla kesäkuussa kertasin kollegoilleni työhistoriaani ja summasin seuraavasti: ”Teille, jotka jäätte, haluan vielä sanoa: tämä huippuretoriikan varaan vannova uusi yliopisto jättää varjoonsa toisen tavan jäsentää tätä työtä. Itse olen ymmärtänyt tämän työn palvelutehtävänä. Yliopisto tarvitsee huippututkimusta, mutta jokaisen huippututkijan takana on joku yhteisö, joka luo perustan tähän tehtävään. Huippuajattelu sulkee ulkopuolelleen suuren joukon työyhteisön jäseniä: myös opetus ja ohjaus voivat olla huippua! Jos ymmärtäisimme, että hyvä tulos syntyy yhdessä ryhmätyönä, se voisi olla anonyymiakin. Niin kuin ikoni, jota ei signeerata tai kansansävelmä Savosta tai Pohjanmaalta.”
Minun palvelutehtäväni alkoi Oulun tuomiokirkossa huhtikuussa 1980, kun minut vihittiin sisaren virkaan, tätä kutsumusta koen toteuttaneeni myös Tampereen yliopistossa. Kainuulaisen syrjäkylän pienviljelijäperheestä lähteneenä, sukuni toistaiseksi ainoana tohtorina, olen kiitollinen hyvinvointivaltiolle tästä luokkaretkestä. On ollut suuri kunnia palvella Tampereen yliopistoa 30 vuotta. Tulin tänne tyhjin käsin, tyhjin käsin myös lähden täältä. Kirjoitin maaliskuun blogissani sivuraide -kokemuksestani, nyt kuitenkin haluan vain sanoa koko sydämestäni: kiitos ja näkemiin!