Kategoria: Yleinen

Tänä aamuna heräsin varhain Helsingin aamuun, vaikka tänään ohjelmassa on vain osallistuminen Setlementtiliiton syysliitokokoukseen. Eilinen seminaaripäivä keskittyi yhteisöllisyyden ja paikallisuuden teemoihin tänä syksynä käynnistyneen Uusi paikallisuus-hankkeen tiimoilta. Hanketta johtaa vaasalainen professori Hannu Katajamäki. Olen itsekin mukana hankkeessa Tampereen yliopiston edustajana ja pidin eilen luennon yhteisösosiaalityöstä. Hankkeemme kolmas tutkija Torsti Hyyryläinen luennoi sosiaalisen media suhteesta paikallisuuteen. Äskettäin väitellyt liittohallituksemme entinen jäsen Seppo Niemelä avasi setlementtityön ja sivistyspedagogiikan välistä suhdetta. Vuoropuhelu setlementtityöntekijöiden kanssa osoitti jälleen kerran todeksi liikkeemme yhden perusajatuksen vastavuoroisuudesta ja toinen toisiltamme oppimisesta. Pari viikkoa sitten osallistuimme Pentti Lemmetyisen ja Helka Körkön kanssa Manchesterissa setlementtien Locality -konventtiin. Kenttäkäynnit kahdessa setlementtitalossa herättivät taas huomaamaan niiden merkityksen yhteisöjensä resurssikeskuksina.

Maanantaina kaupunginvaltuutetuille jaettu talousarviokirja on vielä lukematta, mutta lähtökohtaisesti positiivista on se, että palvelujen taso aiotaan säilyttää nykytasolla vaikeasta taloudellisesta tilanteesta ja korkeasta investointitasosta huolimatta. Joitakin palvelujen tason parannuksiakin on luvassa kohdennetuille tehtäväalueille esimerkiksi vanhustenhuoltoon ja lastensuojeluun.

Hieman skeptisesti sen sijaan suhtaudun tietoon toimeentulotukiasiakkuuden määrän taittumisesta Tampereella. Onkohan niin, että sosiaalitoimistojen keskittyminen vaikeuttaa asiakkaiden pääsyä asiakkuuden piiriin? Tältähän tilanne vaikuttaa toteuttamamme köyhyystutkimuksen perusteella. Esittelimme tutkimuksemme tuloksia Satu Ylisen ja Jari Heinosen kanssa keskiviikkoiltana valtuustosalissa. Paikalle oli saapunut nelisenkymmentä sosiaalityön ja -alan ammattilaista, samoin kuin kuntalaisia, mutta valtuutettuja ei ollut meidän Jarin ja minun lisäkseni paikalla kuin muutama: demareista Sirpa Koivisto ja Ilpo Sirniö ja perussuomalaisista Heikki Luoto.

Luottamushenkilöillä riittää toki tekemistä. Paikallispolitiikan terävin kärki on istunut kuluneen vuoden ns. USO -seminaareissa kehittelemässä toimintamalliamme. Nyt valtuustoryhmien keskusteltavaksi on tuotu mm. pormestarin valintatapa ja apulaispormestareiden määrä. Jälkimmäisen kysymyksen osalta jaan apo Leena Kostiaisen ja tulevan apon Olli-Poika Parviaisen näkemyksen, ettei apulaispormestareiden määrää tulisi ainakaan vähentää nykyisestä. Töitä on aivan liikaa etenkin niillä apoilla, joilla on johdettavanaan kaksi toimialaa. Pormestarin valintatavasta en ole muuttanut kantaani: hänet on valittava valtuutetuista, muuten palaamme virkamiesjohtoiseen malliin. Hyvä ajatus sen sijaan on, että pormestarivalinta tehtäisiin vasta vaalien jälkeen vaalituloksen ratkettua. Kokemuksesta voin sanoa, että pormestarikampanja vie liikaa voimia kandidaateilta ja herättää turhia spekulaatioita apulaispormestariehdokkuudesta. Luulisi, että kokoomuksessakin löytyisi kyvykkäitä pormestariehdokkaita valtuutettujen joukosta, ettei tarvitsisi lähteä ulkopuolelta hakemaan. Olisiko nyt pätevien naisten vuoro?

Äskettäin julkistettiin myös poliitikkojen verotustietoja. Harva huomaa, että kaupunginvaltuuston puheenjohtaja saa ansiotulonsa lähinnä perustyöstään yliopistolla. Valtuuston puheenjohtajan vuosipalkkio 4000 euroa vuodessa ja normaalit valtuutetun kokouspalkkiot päälle. Ellei tilannetta korjata seuraavalle valtuustokaudelle, tehtävään ehdolle asettunee vain eläkeläisiä. Omalla kohdallani olen huomannut myös sen, ettei kaupungin korkein luottamustehtävä ole mikään meriitti yliopistolla, vaan pikemminkin riski menettää työpaikkansa. Yli kaksikymmentä vuotta jatkunut määräaikaisuus jatkuu edelleen, vaikka kelpoisuus professuuriin on todettu aikaa sitten. Yliopisto ei ainakaan omana aikanani ole ollut mikään suojatyöpaikka, mutta nykyän ei riitä sekään, että on ”satanen laudassa” koko ajan. Herättää epäilyksiä, jos joillakin on vielä aikaa ja tarmoa touhuta talon ulkopuolella luottamustehtävissä. Kokemuksesta voin sanoa, että luottamustehtävät eivät vie niinkään aikaa päivätyöltä kuin yhteiseltä vapaa-ajalta  perheen ja läheisten kanssa.

Osallistuin tänään Clasun 110 -vuotisjuhliin. Juhlat alkoivat messulla Tuomiokirkossa, emeritus piispa Juha Pihkala saarnasi latinan kielellä. Lyhyen latinan lukijana olisin tuskin ymmärtänyt muuta kuin sanan sieltä ja toisen täältä ilman suomenkielistä käsiohjelmaa. Kreikan- ja hebreankielisten osuuksien kohdalla kohotin vain näkymätöntä tohtorinhattuani klassikoiden huikealle sivistyksen määrälle.

Päiväjuhlassa koululla oli surullinen tunnelma ja kriittisiä puheenvuoroja kuultiin kaupungin suunnitelmia kohtaan lakkauttaa koulun toiminta nykyisessä muodossaan. Aihetta onkin. Totesin omassa tervehdyspuheenvuorossani, että klassillista lyseota perustettaessa Tampereelle 1900 -luvun alussa merkille pantavaa oli, että Tampereen kaupungin kaikki edustajat olivat kirjoittaneet anomuksen. Tämän jälkeen on nähty monia vaiheita Clasun historiassa. Koulun 60-vuotisjuhlan aikaan otettiin kantaa mm. latinan kielen asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Koulun 100-vuotishistoriikkia kirjoitettaessa uskottiin vahvasti, että yhdentyneen Euroopan aikaan siirtyminen merkitsisi myös Clasun kulttuurisen merkityksen ymmärtämistä uuden ajan airuena. Mutta puolentoista vuoden takainen kouluverkkouudistus osoitti, että oppi ei ollut vielä mennyt perille. Kaupunginvaltuustollehan ei annettu päätösvaltaa asiassa. Elän toivossa, että tulevaisuudessa sivistyksen merkitys ymmärretään tässä kaupungissakin paremmin. Sapere aude – uskalla tietää, käytä rohkeasti omaa järkeäsi. Siinä on edelleen haastetta kaikille päättäjille ja Clasun ystäville. Nyt kun on käynyt ilmi, että koko kouluverkkopäätös perustui vanhoihin tilastotietoihin koululaisten määrässä, sopii toivoa, että päätös avataan vielä kerran, kuten apulaispormestari Leena Kostiainen vihjasi Aamulehden haastattelussa. (Aiheesta aiemmin blogissani 18.4.2010)

Tällä viikolla olisi ollut Harry Potterista tutuksi tulleelle Hormipulverille taas käyttöä. Päivätöiden päälle on ollut ohjelmassa valtuustoinfoa ja asukasiltaa. Loppuviikosta oli myös kiinnostava valtakunnallinen seminaari kuntapäättäjille pormestarimallista. Ehdin käydä kuuntelemassa vain pari luentoa, professori Aimo Ryynäsen ja Jari Stenvallin luennot olivat jälleen kerran antoisia. Harmitti, että Pirkkalan mallin esittelyä en ehtinyt kuulla, meidän olisi hyvä käydä vuoropuhelua pormestarimalliemme eroista ja yhtäläisyyksistä ja mallien hyvistä ja huonoista puolista.

Hervannan asukasilta torstaina oli vetänyt paikalle 80 osallistujaa, mitä voi pitää hyvänä saavutuksena. Sirpa Koivu Kuntademokratiayksiköstä on laatinut tilaisuudesta niin hyvän raportin, että liitän sen tähän oheen. http://www.tampere.fi/tampereinfo/osallistuminen/ajankohtaista/62lkqZqpQ.html

Yleisön joukosta huudeltiin maahanmuuttajavastaista kritiikkiä, mutta onneksi enemmistö osallistujista oli rakentavasti monikulttuurisuuden kannalla.

Vastuuton populismi harmittaa minua. Helpompaa olisi tietysti seurata hiljaa sivusta kuin kommentoida ja käyttää olematonta vapaa-aikaansa vastineiden kirjoittamiseen. Poliittiset luottamushenkilöt ovat myös joutumassa vihepuheen kohteeksi. Jukka Koo Salosenkin taannoisen mielipidekirjoituksen otsikko oli (AL 25.10) ”Kellot soivat nyt napinpainajille”. Kun käänsin vastineessani otsikon häntä itseään vastaan, hän väitti eilisessä kirjoituksessaan kirjoitukseni sisältäneen vihaa. Pois se minusta. Päättäväisyyttä kyllä, sillä kaupunginvaltuustoa puolustan kuin tiikeriemo.

Tänään kirkon penkissä istuessa Lutherin virren (V 170:3) sanat lohduttivat väsynyttä mieltä:”Jos täyttyisikin maailma / nyt valheen enkeleistä, /niin pimeys ei voittoa /kuitenkaan saisi meistä./ Ne olkoot raivoissaan / ja syöskööt kiukkuaan. Nyt valheen vallat on / jo saaneet tuomion. / Ne yksi sana kaataa.” Aamen.

”Ei kun etiä päin, sano mummo lumessa.” Huomenna menen suppilovahverometsään!

Tein keskiviikkoaamuna lähtöä Pietariin, kun silmiini osui Aamulehden Aki Taposen kolumni ”Roivainen tylytti senioria”. Jotain tällaista olin osannut ennakoida jo edellisessä blogissani, mutta uskoin viimeiseen asti toimittajan suhteellisuudentajun voittavan historiallisen tunnelikokouksen kommentoinnissa. Ei toiminut. Lähtökiireessä ehdin vain heittää tekstarin ja verkkokommentin lehteen. Puheenjohtajana pyrin tasapuolisuuteen, viime kokouksessakin puutuin johdonmukaisesti muihinkin yli kolmen minuutin ja asianvierestä puheenvuoroihin, mutta pyydän toki anteeksi kasvotusten Perussuomalaisten varavaltuutettu Paavo V. Suomiselta, mikäli siihen on aihetta. Ilokseni Heikki A. Ollila oli kirjoittanut eiliseen Aamulehteen sympaattisen mielipidekirjoituksen. En ole kiireideni vuoksi edelleenkään lukenut asiasta verkkokeskustelua, puoliso suosittaa, etten lukisikaan.

Osallistuin kolmatta kertaa Helsinki -päiville Pietarissa. Seminaari ”Elements of an attractive City” oli kiinnostava myös kaupunkitutkimuksen näkökulmasta. Tapasin seminaarissa vanhan tuttuni, professori Mari Vaattovaaran Helsingin yliopistosta. Yli kymmenen vuotta sitten kiersimme vastaväitelleinä tohtoreina kaupunkitutkimusseminaareissa. Toinen seminaaripäivä ”Kuinka aloittaa toiminta Suomessa ja menestyä” oli suunnattu pietarilaisille yrittäjille. Tampereen kaupungin puheenvuoron käyttänyt johtaja Kari Kankaala onnistui selvästi inspiroimaan osallistujia, sillä kyselyitä riitti kokoustauolla. Venäjänkielisyys ja Venäjän kulttuurin tuntemus on kuitenkin valttikortti, jota ei voi näissä yhteyksissä aliarvioida. Onneksemme matkaseurueeseemme kuuluivat Suomen itämeri-instituutista Irina Sarno ja Esa Kokkonen, joilla on pysyvät kontaktit Pietariin. Kun takavuosina kaupunginvaltuustossa kyseltiin, mihin sisämaakaupunki Tampere tarvitsee itämeri-instituuttia, on vastaus tänään selvä: kontaktien rakentamiseen. Olisi silkkaa tyhmyyttä jättää käyttämättä Pietarin tarjoamat mahdollisuudet. Ilahduttava uutinen viime viikolta olikin, että Tampereella ja Lapissa vierailleet venäläiset aikovat varmimmin tulla Suomeen uudestaan. Allegro -junayhteys on kätevä: matka Lahden ja Pietarin välillä taittuu vajaassa kolmessa tunnissa. Paluumatkalla olimme tosin vähällä myöhästyä junasta, kun emme varanneet riittävästi aikaa iltapäiväruuhkassa etenemiseen.

Ensi viikko on monella syyslomaviikko, itselläni ei, sillä Pietarin matkaan tärvääntyi kolme säästynyttä kesälomapäivääni. Mutta pää tuulettui turhista murheista, sai vierailla kiinnostavissa paikoissa ja tavata mielenkiintoisia ihmisiä, joihin ei tavallisena turistina ikinä tutustuisi.