Blogi

Keskiviikkoaamu 26.5. alkoi kiireisenä, kun menin klo 10 viemään kaupungin tervehdyksen Piiri 2010 suurtapahtumaan Sammon keskuslukioon.

”Hyvät Piiri 2010 suurtapahtuman osanottajat! Tervetuloa Tampereelle!

 

Tampere on monella mittarilla mitattuna Suomen vetovoimaisimpia kaupunkeja. Muuttohalukkuutta mittaavassa tutkimuksessa Tampere on useana vuonna ollut Suomen houkuttelevin kaupunki. Tämä tutkimushan tehdään niin että kysytään ihmisiltä, minne haluaisitte muuttaa jos olisitte muuttamassa. Onneksi kaikki halukkaat eivät sentään muuta Tampereelle! Väestönkasvumme on jo nyt ihan riittävää, nettolisäys on noin 2000 asukasta vuodessa.

Yksi selitys Tampereen vetovoimalle on hyvät liikenneyhteydet. Suurin osa suomalaisista asuu 200 kilometrin säteellä Tampereesta. Tänne on helppo tulla. Ja nykyisin kaupunkiimme pääsee myös monesta ulkomaisesta kohteesta suorilla lennoilla.

Tampere on yksi suosituimpia matkailukaupunkeja Suomessa, ja myös korkeatasoisten kongressien ja kansainvälisten tapahtumien kaupunki. Esimerkiksi Tampere-talo on palkittu useaan kertaan kongressitalojen ykkösenä. Ja Särkänniemi puolestaan on rankeerattu usein suosituimmaksi lapsiperheiden lomakohteeksi. Eikä aiheetta. Tampereella on paljon viihdykettä lapsiperheille ja kokous- tai työmatkalla oleville.

Mutta meidän tulisi palvella yhtä laadukkaasti myös reppuselkäturisteja ja ryanairilla saapuvia fiilistelijöitä. Heidän määränsä on kasvanut räjähdysmäisesti. Heille tulisi olla tarjolla hostellitason majoitusta ja bed and breakfast -tyyppisiä majapaikkoja. Ympäri vuoden olisi hyvä olla opastettuja kierroksia kaupunkimme historian käännekohdissa, kuten sisällissodan tapahtumapaikoilla. Emme ole riittävästi osanneet muuttaa historiaamme eläviksi tarinoiksi. Juuri ne lumoavat matkailijoita ja saavat heidät tulemaan yhä uudestaan.

 

Tämä kertoo siitä, miten matkailupalvelutkin ovat kulttuurinen ja aika konservatiivinen ilmiö. Ne reagoivat yllättävän hitaasti ympäröivän yhteiskunnan muutoksiin. Muutosten vauhti on kuitenkin nopeutunut ja pienetkin ilmiöt leviävät hetkessä internetin alakulttuurien verkostoissa ympäri maailman ja saavat varsinkin nuoret ihmiset liikkeelle – jo paljon ennen kuin kaupunki tai matkailubisnes niitä huomaavat. Tästä pieni, mutta hauska esimerkki on geokätköily. Se on levinnyt kansainväliseksi villitykseksi – ja palvelee tehokkaasti matkailua, kun kätköjä etsitään kauniin luonnon keskeltä tai hienoista kulttuurikohteista. Toinen sosiaalisen median villitys on internetin matkakertomukset kuvineen päivineen ja googlemapiin liimatut valokuvat turistikohteista ja niiden ulkopuolelta. Ne ovat monille tärkeämpi tapa tutustua matkakohteeseen kuin viralliset opaskirjat ja esitteet.

Tampereen vetovoimaa on selitetty myös sillä, että kaupunkimme on riittävän suuri, jotta se tuntuu isolta kaupungilta, jossa sattuu ja tapahtuu, ja samalla sopivan pieni, jotta sen voi ottaa omakseen. Tampere on Suomen mittapuulla mitaten varsin kansainvälinen kaupunki. Väestönkasvusta suurin osa johtuu maahanmuutosta ja venäjää puhutaan enemmän kuin ruotsia. Kansainvälisyyskin kannattaisi ottaa voimakkaammin osaksi kaupunkibrändiä. Meillä onkin mukavan paljon etnoravintoloita ja myös -ruokakauppoja. On kuitenkin ikävä huomata, että julkisessa keskustelussa monikulttuurisuutta ei nähdä menestystekijänä, vaan uhkana.

Tampereella on hyvä ja monipuolinen koulutustarjonta, mikä vetää tänne paljon eri alojen opiskelijoita ja tutkijoita – myös ulkomailta. Jos pitäisi nimetä yksi asia, mikä on Tampereen menestyksen taustalla, sanoisin että se on juuri koulutus. Tampere alkoi muuttua teollisuuskaupungista palvelualojen moderniksi kasvukeskukseksi sen jälkeen, kun Yhteiskunnallinen korkeakoulu vuonna 1960 muutti Helsingistä Tampereelle. Tänään joka neljäs vastaantulija on opiskelija. On ehkä hieman paradoksaalista, että se kuuluisa ”punainen yliopisto” keskiluokkaisti Tampereen ja vuosikymmenten saatossa haalensi punavärin kaupungin kasvoilta.

Opiskelijat tulevat kaupunkiin, joka tarjoaa hyvän opiskeluympäristön – laadukasta opetusta, kunnollisen asunnon, viihtyisän ympäristön ja kulttuuria ja muuta tekemistä myös opintojen ulkopuolella. Tampereen keskustan katukuvassa opiskelijoiden kasvava määrä näkyy selvästi. Opiskelijat eivät halua enää asua lähiöissä, vaan keskustakampuksen lähellä. Se elävöittää keskustaa ja on tehnyt hyvää Tampereen ilmeelle.

Tampereella on monipuolinen työpaikkatarjonta. Tampereen työpaikkaomavaraisuus on yli 120 prosenttia. Työllistämme siis naapurikuntienkin asukkaita. Esimerkiksi Pirkkalan työllisistä suurin osa käy Tampereella töissä. Silti noin joka seitsemäs vastaantulija on työtön. Paradoksaalista sekin. Lähes viidentoista prosentin työttömyys on hätkähdyttävän korkea luku tänä päivänä. Kuitenkaan se ei näy kaupunkimme julkisuuskuvassa juurikaan. Toki se näkyy toimeentulotukijonoina ja monina muinakin sosiaalisina ongelmina. Tampere on kuitenkin riittävän iso, urbaani ja myös palveluiltaan vahva, että se kannattelee ja sulattaa sisäänsä noinkin suuren joukon työttömiä työnhakijoita. Niinpä moni työtönkin muuttaa Tampereelle uusia mahdollisuuksia etsimään.

Yksi voimakas vetovoimatekijä Tampereella on kulttuuri. Tampere mainostaa itseään kulttuurikaupunkina, eikä katteetta. Moni kunta elää ulkopuolisten silmissä yhden ison tapahtuman varassa, mutta Tampereella riittää isoja ja pieniä tapahtumia jokaiseen makuun – Teatterikesästä Jazz-tapahtumaan, Elokuvajuhlista Pispalan Sottiisiin ja Sarjakuvafestivaaleista Filosofiatapahtumaan. Erilaisten alakulttuurien runsaus luo osaltaan urbaania sykettä Tampereelle ja tekee kaupungista varsinkin nuorille sukupolville houkuttelevan. Uskon että kulttuurin merkitys kaupunkien vetovoimatekijänä ja urbaanin yhteisöllisyyden luojana vain kasvaa tulevaisuudessa. Tampereella se on noteerattu kahdellakin tavalla. Suurtapahtumista halutaan tehdä kaupungin yksi vetovoimatekijä, joka tuo tänne ihmisiä, huomioarvoa ja myös taloudellista toimeliaisuutta. Luova Tampere -elinkeino-ohjelmassa tuetaan kulttuurialan yritysten syntyä ja kasvua aina kansainväliselle tasolle saakka.

Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä vetovoimatekijänä haluan nostaa esille kauniin ja puhtaan kaupungin. Tammerkosken rannat, Pyynikin ja Kaupin luonto, puhtaat Näsijärven ja Pyhäjärven rannat ja selät ovat korvaamattoman arvokas vetovoimatekijä. Niin alkuperäistä luontoa kuin kulttuuriympäristöä on vaalittava, sillä sen arvo vain kasvaa sukupolvien myötä.

Uskon, että nuorten sukupolvien keskuudessa ympäristötietoisuus on kasvava trendi. Tähän haasteeseen olemme vastanneet esimerkiksi Tampereen seudulla ilmastostrategialla ja käynnistämällä Eco 2-ohjelman, joissa haluamme nostaa Tampereen ilmastopolitiikan edelläkävijäksi.

Hyvät kuulijat, toivon teille antoisaa seminaaria kiinnostavan aiheen parissa!”

Keskiviikon valtuuston jälkeen olin kahden päivän lähiopetusjaksolla Rovaniemellä, eilen väitöstilaisuudessa yliopistolla ja vasta tänään, kun istuin Hervannan seurakunnan juhlamessussa ja 30-vuotisjuhlassa, saatoin kokea rauhaa ja iloa pienestä hengähdystauosta. Minulta oli pyydetty kaupungin tervehdys juhlaan ja mielelläni sen teinkin, en vain kaupunginvaltuuston puheenjohtajana, vaan myös entisenä Hervanta-tutkijana, kirkkovaltuutettuna ja naapurilähiön naisena.

”Arvoisat juhlavieraat, hyvät hervantalaiset ja Hervannan ystävät!

 

Minulla on suuri ilo ja kunnia Tampereen kaupungin puolesta tervehtiä ja onnitella nuoren aikuisen ikään ehtinyttä Hervannan seurakuntaa. Kun Hervantaa ryhdyttiin rakentamaan 1970-luvun alussa, elettiin suomalaisessa yhteiskunnassa vielä suuren muuton aikaa: väkeä siirtyi joukkomittaisesti maalta kaupunkiin.

Kuitenkin Hervannassa, kuten monissa pääkaupunkiseudunkin lähiöissä suurin osa uudisasukkaista muutti asuinalueelle kantakaupungista. Suomessa elettiin voimakasta lähiörakentamisen aikaa. Hervannasta rakentui Suomen suurin lähiö, jota paikallisjulkisuudessa ei kuitenkaan kutsuttu lähiöksi, vaan tytärkaupungiksi ja Tampereen tyttäreksi.

Kyse ei ollut vain siitä, että Hervanta ylitti asukasmäärällään monet kaupungit Suomessa, vaan myös siitä, että kaupunginosaa suunniteltiin ja rakennettiin kunnianhimoisesti satelliitiksi emokaupungin kylkeen. Kunnianhimo näkyy elementtitekniikan leimaamassa ympäristössä korkeatasoisena Pietilöiden arkkitehtuurina, jonka punatiilinen ilme nähtiin viitteenä ja muistumana Tampereen koskimaiseman vanhaan tehdasmiljööseen. Se on näkynyt myös Tampereen teknillisen korkeakoulun sijoittamisessa Hervantaan. Kunnianhimo on näkynyt alusta alkaen myös sosiaalisina innovaatioina ja palvelurakenteen huolellisena suunnitteluna kortteli- ja alueellisine palveluineen, kuten silloinen kaupunginjohtaja Pekka Paavola totesikin Tamperelainen -lehden haastattelussa: ”Hervannasta ei haluttu nukkumalähiötä, vaan sen verran suurempi yksikkö, että se elättäisi myös mo­nipuolisia palveluita.”(Tamperelainen 2.3.1988.)

Lähiörakentaminen synnytti huolen sosiaalisten ongelmien lisääntymistä vastarakennetuissa kaupunginosissa. Ihmiset oli saatava juurtumaan uuteen kaupunginosaan, eikä tämä onnistunut yksin kaupungin omana toimintana, vaan siihen tarvittiin myös järjestöjen ja seurakunnan työpanosta. Hervannan seurakunnan historiikista saamme lukea, kuinka seurakunnan perustamisjuhlassa tammikuussa 1980 juhlapuheen pitänyt maaherra Risto Tainio toivoi, että ”seurakunta ei käpertyisi vain pienen piirin ympärille” ja että seurakunta on Her­vannassa yhteisö, josta löytyy lämpöä, inhimillisyyttä ja ystävällistä kumppanuutta.” Tätä vetoomusta on seurakunta täällä toteuttanut.

Seurakunnan sydän on sykkinyt tytärkaupungin kasvua seuraten: aluksi toimintaa lapsille, lasten kasvaessa nuorille aikuisväestöä unohtamatta ja sittemmin ikäihmisten määrän kasvaessa, myös vanhusväestölle. Hervannassa on toteutettu kansallisestikin merkittäviä ja ennakkoluulottomia pioneerihankkeita niin kaupungin omana kuin seurakunnankin toimintana, yhtenä esimerkkinä seurakunnan nuorille suunnattu ennaltaehkäisevä Poikkeustila-kokeilu. Toisena haluan mainita yhdyskuntatyötä toteuttaneen Toimelan. Ilahduttavaa on, että yhdyskuntatyö on säilynyt Hervannassa näihin päiviin saakka.

Yhteisöllisyyden rakentaminen urbaanissa ympäristössä on suuri haaste, mutta myös mahdollisuus. Luottamus ja keskusteluyhteys asukkaiden kanssa on selvästi onnistunut seurakunnan työssä. Tämä on edellyttänyt etenkin alkuaikoina myös rohkeaa asettumista kaupunginosan ja sen asukkaiden puolelle, kun ulkopuolisten leimat iskettiin Hervannan kylkeen.

Tänä päivänä saamme kiittää Hervannan seurakuntaa tästä arvokkaasta työstä, joka on luonut pohjaa niin kansalaisyhteiskunnan rakentumiselle kuin monikulttuurisuuden kohtaamisellekin; onhan Hervanta kiistatta Tampereen kansainvälisin kaupunginosa.

Hervannan seurakunnan 30-vuotishistoriikin nimi on ”Sen kaupungin parhaaksi”. Tuo Jeremian kirjan 29. luvun sana kuvaa hyvin Hervannan seurakunnan missiota: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.”

Toivon Hervannan seurakunnalle: ”Monia vuosia, monia armorikkaita vuosia!””

Osallistuin kuukausi sitten erikoiseen kilpailuun. Tampereen tieteentekijät, TATTE, julkisti kilpailun Pätkätyömitalista. Päätin osallistua, koska olen tullut töihin Tampereen yliopistoon 18.4.1988 ja edelleenkin olen vailla vakituista työpaikkaa – virkojahan ei enää olekaan. Hakemuksen kirjoittaminen oli jo sinällään terapeuttinen kokemus: mikä määrä työtä ja ansioita. Menestykseen en kuitenkaan kisassa uskonut, koska minulla on sentään 5-vuotiskauteni toisin kuin monilla nuoremmilla kollegoilla.

Hakemuksessani 6.4. kirjoitin:

”HAKEMUS PÄTKÄTYÖN ANSIOMITALIN SAAMISEKSI

Pyydän kunnioittavasti, että minut huomioidaan Tatten jakaessa Pätkätyön ansiomerkkejä. Olen työskennellyt Tampereen yliopiston Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitoksella ja nykyisellä Sosiaalityön tutkimuksen laitoksella huhtikuusta 1988 lähtien. Työurani alkoi tutkijana, joka jatkui lyhyen apurahakauden jälkeen viranhoitoina vuoteen 2001 saakka, jolloin alkoivat yliassistentuurikaudet. Viime vuosina olen hoitanut professuureja. teen parhaillaan 24. työpätkää samalla laitoksella. Näiden lisäksi minulla on ollut lukuisia tuntiopetusmääräyksiä laitoksella ja pätkätöitä TYT: ssa.

Lisensiaatin työni valmistui vuonna 1992 ja väitöskirjani v. 1999. Toimin sosiaalityön dosenttina Jyväskylän yliopistossa. Hoidan tällä hetkellä 50%:sta sosiaalityön ma. professuuria perusvirkani ohella, jonka nimike ei ole (yliassistentuuri -nimikkeen poistuttua käytöstä) edes tiedossa. Olen toiminut laitoksen johtajana pariin otteeseen. Tämänhetkinen määräykseni on professuurin osalta vain vuoden 2010 loppuun, vaikka opiskelijat on valittu 4-vuotiseen koulutukseen vuonna 2009. Yliassistentuurin 5-vuotiskausi päättyy heinäkuun 2011 lopussa.”

Ja tänään tuli sitten mitali Tatten Vappujuhlassa, jossa käytin kiitospuheenvuoron neljän mitalistin puolesta ja totesin:

”Minulla on ilo ja kunnia kiittää Tampereen yliopiston tieteentekijöitä kaikkien mitalistien puolesta. Pätkätyöläisten huomioiminen mitalilla on merkittävä poliittinen teko ja tekee näkyväksi pätkätyöläisten heikkoa asemaa yliopistolla. Se kääntää dismeriitin meriitiksi.

Liittomme jäsenistö poikkeaa palvelussuhteen osalta selvästi muista palkansaajista. Tieteentekijöiden liiton jäsenistön jäsenkyselyyn 2007 vastanneista ammatissa toimivista tieteentekijöistä kaksi kolmasosaa (67,2 %) työskenteli määräaikaisessa työsuhteessa, kun taas akavalaisista keskimäärin 84 % työskenteli pysyvissä työsuhteissa. Tämän jälkeen Tieteentekijöiden tilanne näyttää vain kurjistuneen.

Mikä lienee syynä siihen, että emme saa laitettua pistettä tälle kestämättömälle tilanteelle?

Saksalainen Elisabeth Noelle-Neumann puhuu Hiljaisuuden spiraalista, joka voi toteutua missä yhteisössä tahansa. Jotta emme yksilöinä tulisi sosiaalisesti eristetyksi, etsimme lähiympäristöstämme vihjeitä siitä, mitä on sosiaalisesti soveliasta ilmaista. Yliopisto on instituutio, jossa ei ole suotavaa – ainakaan tällä hetkellä – ”marista” omasta asemasta. Leimaudut vain yksinkertaisesti luuseriksi, joka ei pärjää menossa mukana.

On paradoksaalista, että pätkätyöläinen saattaa tuntea häpeää asemastaan, joka ei ole millään tavalla hänen syynsä, vaan rakenteellinen ongelma.

Ajatellaanpa asiaa suhteena. Jos parisuhteessa kumppanimme ehdottaisi meille suhteen jatkamista vuosi kerrallaan, löytäisi hän pian itsenä rappusilta kalsarit kassissa ja ulkoruokinnassa. Mutta täällä Verstaalla me emme protestoi ja kiukuttele, vaikka yliopisto työnantajanamme tekee vuosittain tällaisia diilejä – yksipuolisesti, lupaa kysymättä. Ja syykin on selvä: kukaan ei itke perään, jos pakkaat tavarasi ja uhkaat lähteä, tilalle on aina tulijoita, jono yltää Päätalolta Telakalle saakka.

Nykyisin yliopistomaailmassa vallalla oleva huippuretoriikka peittää alleen yksinkertaisen tosiasian, että akateeminen työ on ihan tavallista arkista työtä, niin kuin mikä tahansa työ. Keskikategorian pätkätyöläisporukka vastaa tässä talossa huomattavassa määrin niin tutkimustulosten tuottamisesta kuin opetuksen ja hallinnon pyörittämisestä. Kuitenkaan tämän työn arvoa ei tunnusteta.

Hyvät ystävät, kyllä tässä on hävettävä, mutta ei meidän, vaan työnantajan. Tampereen yliopiston on aika ryhtyä toimenpiteisiin määräaikaisen henkilöstön vakinaistamiseksi.

Vielä kerran kiitos Tampereen Tieteentekijöille kaikkien meidän palkittujen pätkätyöläisten puolesta.”