Kategoria: Yleinen

 (lyhennelmä juhlaluennosta Setlementti Naapurin 20-vuotisjuhlissa 24.10.2014)

Kun sanon Setlementti Naapuri, tulen käyttäneeksi kahta, tai oikeastaan komea paikallista määrettä. Ensinnäkin setlementti -sanan alkuperä tulee englanninkielisessä verbissä ”to settle down”, asettua asumaan. Naapurilla ymmärrämme puolestaan kotimme viereistä asumusta. Ja kolmanneksi Naapuri on setlementtitalo.

Setlementtiliike syntyi 1800-luvun Englannissa, kun Itä-Lontoon köyhälistökortteliin perustettiin vuonna 1884 Toynbee Hall-niminen setlementtitalo. Se syntyi reaktiona kaupungistuneen ja teollistuneen yhteiskunnan sosiaalisiin epäkohtiin. Tämän jälkeen liike levisi eri puolille maailmaa, esimerkiksi Yhdysvaltoihin, josta tunnetaan parhaiten sosiaalityön pioneeri Jane Addamsin työ. Vaikka setlementtiliike on maailmanlaajuinen liike, on se aina asemoitunut paikallisiin olosuhteisiin. Suomessakin 1800- ja 1900-luuvn taitteessa käynnistyneen liikkeen missiona olivat erityisesti teollisuuspaikkakunnat, mutta suureksi  tehtäväksi asettui historiallisesta tilanteesta johtuen myös toimiminen sillanrakentajana kansalaissodan kahtia jakaman yhteiskunnan osapuolten välillä.

Tällä hetkellä Suomessa toimii 34 paikallissetlementtiä ja 7 nuorisotyön piirin järjestöä. Liikkeen perusarvoina ovat paikallisuus, yhdenvertaisuus ja heikomman puolelle asettuminen.  Vuonna 2018 Suomen Setlementtiliitto ja sitä seuraavana vuonna vanhin setlementtitalo Kalliola täyttävät sata vuotta.  Setlementtiperheessämme Naapuri on siis suhteellisen nuori tulokas, muttei suinkaan kuopus, sillä uusimmat tulokkaat ovat vasta alle vuoden ikäisiä.

Setlementti Naapuri syntyi Tampereella vuonna 1994 taloudellisen laman keskelle vastaamaan palvelutarpeisiin ja kriiseihin, joihin hyvinvointivaltio ei voinut vastata. Setlementti Naapurin alkuvaiheet liittyivät läheisesti evankelisluterilaisten seurakuntien yhteisen diakoniatyön ja erityisesti sen vapaaehtoiskeskuksen, Mummon Kammarin toimintaan. Laman vuosina kolmannen sektorin toiminnalle oli voimakas tilaus Tampereella. Esimerkiksi syrjäytymisen vastaiseen toimintaan oli mahdollista saada projektirahoitusta järjestöjen kautta, setlementti oli siis hyvä yhteistyökumppani. Setlementti Naapurin toiminnan alkuvaiheessa henkilökuntaan ei kuulunut muita kuin projektityöntekijänä aloittanut toiminnanjohtaja  ja Rikosuhripäivystykseen työllisyysvaroin palkattu erikoissairaanhoitaja. Toiminta laajeni kuitenkin nopeasti vapaaehtoistyön kasvun kautta: jo yhdistyksen ensimmäisen toimintavuoden lopussa vapaaehtoisten määräksi kirjattiin 130 henkilöä. Palkattua työvoimaa korvasi myös suuri työllistettyjen joukko.

 Setlementti Naapuri on kahdenkymmenen vuoden aikana vakiinnuttanut paikkansa tamperelaisessa järjestökentässä. Sen toimintaprofiili oli alun alkaen erilainen verrattuna muihin paikallisiin setlementtitaloihin. Siinä missä vanhojen setlementtitalojen toiminta keskittyi Tampereellakin kansalaisopistojen ympärille, kehitettiin Naapurissa uudenlaisia työmuotoja vastauksena sosiaalisen kysymykseen.  Monet alkuperäiset toimintamuodot ovat edelleen osa Setlementti Naapurin toimintaa, paikallisyhteisöihin niistä ovat ankkuroituneet varmasti eniten Tesoman Naapuri ja Kansainvälinen Naisten tapaamispaikka Naistari, joista etenkin jälkimmäinen osoittaa, ettei paikallisuus tarkoita globaalin vastakohtaa, vaan että voi, kuten slogan kuuluu, ”toimia paikallisesti ja ajatella globaalisti”.

Setlementti merkitsi alun perin ”siirtokuntaa” ja yliopistoväen asuinyhteisöä suurkaupungin slummissa. Koulutetun setlementtiväen tehtävänä oli toimia linkkinä köyhien naapurustojen ja laajemman ympäristön välillä.

Setlementtityöntekijät mielsivät alusta alkaen itsensä pikemminkin hyviksi naapureiksi kuin hyväntekijöiksi. Hyväntekeväisyydessä autettavasta tulee helposti uhri ja auttajasta hänen yläpuolellaan oleva pelastaja; naapuruudessa keskeistä on vastavuoroisuus ja luottamus (”ihmiset, jotka tuntevat toisensa, luottavat toisiinsa”). Hyvän naapurin tulkinnassa huomio kiinnittyy kanssaihmisten voimavaroihin. Tämä eetos elää edelleen setlementtityössä: korostetaan keskinäistä tukea ja vastavuoroisuutta, samoin kuin sosiaalisen muutostyön tarpeellisuutta.

Hyvät ystävät, mitä tällä historialla on tekemistä tämän päivän kanssa?

Julkisia palveluja on karsittu alueilta Tampereellakin osana palveluverkon uudistamistyössä. Muutama vuosi sitten alueilta lähtivät sosiaalitoimistot. Tekeillä olevan tulevaisuuden  palveluverkon muutokset enteilevät verkon harventamista entisestään. Lähipalveluissa painopiste näyttäisi siirtyvän yhteisöjen vastuulle ja vain välttämättömät julkiset palvelut säilyisivät alueella. Suuri osa peruspalveluista keskitettäisiin aluekeskuksiin ja erikoispalvelut seutukunnan keskuskaupunkiin. Tämä palveluhierarkia haastaa järjestöt kumppanuuteen julkisen sektorin kanssa. Suunnitelmiin liittyvät monipalvelukeskukset, joissa saman katon alla olisi niin yritysten, julkisyhteisöjen kuin järjestöjenkin toimintaa. Kaupunkilaisen näkökulmasta tämä ajattelu merkitsisi ns. yhden luukun periaatetta, kun palvelut saisi nykyistä paremmin samasta paikasta.

Kehityssuunta on varmasti pakon sanelema ratkaisu nykyisessä taloustilanteessa. Hyvinvointivaltion kultakaudella esimerkiksi sosiaalityössä kehitetyt paikallisyhteisöön kiinnittyneet työmuodot, yhdyskuntatyö ja aluetyö, ovat kadonneet monissa kaupungeissa, myös täällä Tampereella. Niiden arvo oli siinä, että työntekijät, kuten varhaisten setlementtitalojen työntekijätkin, jalkautuivat alueille ja alkoivat katsella elämää enemmän asukkaiden horisontista.

Trendinä on, että palvelut viedään ihmisten koteihin. Tämä on tietysti usein välttämätöntä huonokuntoisten vanhusten kohdalla. Mutta monta asiaa voitaisiin toteuttaa yhteisöllisemminkin. Setlementtiasuntojen toiminnanjohtaja Kimmo Rönkä on esittänyt kiinnostavia visioita uudenlaisista monen sukupolven asuinkortteleita, joissa olisi kohtaamispaikkoja ja palveluja eri ikäisille ihmisille ja myös ympäristön asukkaille.

Setlementtiliiton Uusi paikallisuus-hankkeen piirissä toteutettu Hervannan kansalaisraatityö osoitti meille, kuinka tärkeänä asukkaat pitävät paitsi julkisten palvelujen säilymistä alueella, myös yhteisiä tiloja ja kansalaistoimintaa. Setlementtitalot, seurakuntatalot ja muut kokoontumispaikat ovat tärkeitä resursseja myös kaupungin näkökulmasta, ovathan korkeat kiinteistökulut ja tilavuokrat usein yksi syy palvelujen karsimiseen.

Suomessa 2010-luvun loppupuoliskolla alkanut talouden taantuma on vaikuttanut sekä suoraan että välillisesti myös kunnallisten palvelujen järjestämiseen. Heikentyneen taloustilanteen ohella väestön ikääntyminen ja korkea työttömyysaste heikentävät huoltosuhdetta ja vahvistavat alueellisia hyvinvointieroja. Väestön hyvinvointierojen kasvaessa polarisaatio ja alueellinen segregaatio lisääntyvät, mikä merkitsee haasteita erityisesti köyhimmillä ja monikulttuurisilla asuinalueilla. Samaan aikaan kuitenkin kunnallinen palveluverkko supistuu suurelta osin kuntatalouden ongelmien vuoksi.  Keskittämisen taustalla on myös maan hallituksen valmistelema kuntauudistus ja siihen kytkeytyvä sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamistyö. Lähipalvelujen turvaaminen ja paikallisyhteisöjen, kansalaisyhteiskunnan ja lähidemokratian vahvistaminen ovatkin nousemassa ajankohtaisiksi teemoiksi suomalaisessa yhteiskunnassa.

Osana maailmanlaajuista Setlementtiliikettä olemme olleet todistamassa käytännössä brittiyhteiskunnassa tapahtunutta kehitystä. Setlementtitaloja houkuteltiin erilaisin keinoin hoitamaan aikaisemmin julkisen vastuun piiriin kuuluvia ongelmia.  Vuonna 2011 pidetystä ensimmäisessä Locality – konventissa (http://locality.org.uk/about/history/) Manchesterissä Big Society nähtiin suurena mahdollisuutena setlementtityölle, kun esimerkiksi julkisia tiloja luovutettiin yhteisöjen käyttöön köyhillä asuinalueilla. Vähitellen on huomattu, että hallitus on vetäytynyt vastuusta sitä mukaa, kun järjestöt ja kansalaiset ovat lisänneet vastuutaan. Syksyn 2013 Locality – tapaamisessa Leicesterissä paikalle tulleita poliitikkoja syytettiin asunnottomien, mielenterveyspotilaiden ja asiakkaiden jättämisestä käytännössä kokonaan järjestöjen vastuulle.  Setlementtien työnkuva on muuttunut, yhteistyöstä hallituksen kanssa on tässä vaiheessa vaikea perääntyä.

Setlementtityössä kansalaistoiminta ja kumppanuus paikallisyhteisöjen kanssa ovat toiminnan lähtökohta, ei väline ulkopuolelta asetettujen tavoitteiden toteuttamiseen. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa julkinen sektori täydentää hyvinvointilupaustaan ja määrittelee uudelleen hyvinvointipalveluja ja niiden rahoituspohjaa, haluamme olla mukana julkisessa keskustelussa ja samalla muistuttaa omista arvolähtökohdistamme.

Setlementtityöllä ja paikallissetlementeillä on edelleen keskeinen rooli yhteisöllisyyden ylläpitämisessä. Kuitenkin uusyhteisölliset pyrkimykset siirtää vastuu lähipalvelujen tuottamisesta julkiselta sektorilta yhteisöille ovat lähtökohtaisesti varsin kaukana paitsi Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan periaatteista, myös setlementtityön lähtökohdista. Setlementtiliikkeessä kumppanuus on totuttu ymmärtämään ”naapuruutena” suhteessa asukkaisiin. Varhaisten setlementtitalojen työntekijät elivät ja vaikuttivat köyhien naapurustoissa ja pyrkivät samaistumaan niiden sosiaaliseen elämään. Kumppanuuden tarkoituksena oli edistää yhteisöjen hyvinvointia ja asukkaiden kansalaisoikeuksia, joiden toteuttamisen edellytyksenä oli taloudellisten ja sosiaalisten olosuhteiden parantaminen niin paikallisesti kuin kansallisestikin. Hyvän kansalaisuuden ideaaliin kuului myös osallisuus kaupunkielämän ongelmien ratkaisemiseen, mutta silloinkin täysivaltaisina kansalaisina ja osallisina demokraattiseen päätöksentekoon.

Setlementtiliike on eri yhteiskunnissa ja eri yhteiskunnallisissa tilanteissa pyrkinyt omalta osaltaan osallistumaan kulloistenkin sosiaalisten kysymysten ratkaisuun. Toiminnan lähtökohtana ovat kuitenkin olleet ihanteet yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, ei kansalaisten hallinnointi, velvoittaminen ja vastuuttaminen. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa julkinen sektori on tarjoamassa järjestötoimijoille lisää sosiaalista vastuuta, olemme suomalaisessa setlementtiliikkeessä valmiita tuottamaan yhteisöllisyyttä ja elinvoimaisia naapurustoja omista lähtökohdistamme käsin ja julkisen sektorin kumppaneina ja työtovereina, emme sen vastikkeettomana korvaajana.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaupunginhallitus otti eilen kantaa ikäihmisten palvelurakenneuudistukseen ja mm. ns. geripolin hallinnollisen paikkaan organisaatiossa. Nykyisellään geriatrian poliklinikka on yhteisnimitys kolmen sairaalan: Kaupin, Rauhaniemen ja Hatanpään puistosairaalan kokonaisuudelle. Nyt poliklinikasta ollaan kehittämässä keskitetympää järjestelmää, kun taas kotihoitoon ollaan kehittämässä alueellista mallia. Keskustelua käytiin siitä, sijoitetaanko poliklinikka sairaalaorganisaation vai kotihoidon yhteyteen.

Pitkällisen keskustelun ja äänestyksen jälkeen kaupunginhallitus päätyi pohjaesityksen kannalle eli sijoittamaan sen sairaala- ja kuntoutuspalvelujen tuotantoalueelle. Perusteluja olisi ehkä ollut myös toisenlaiselle ratkaisulle, mutta ainakin oman kantani ratkaisi apulaispormestari Mikko Aaltosen (vas.) 15-jäsenisen työryhmän yksimielinen esitys. ikäihmisen näkökulmasta olennaista on, että palveluketju on sujuva ja hän saa tarvitsemansa hoidon ja kuntoutuksen mahdollisimman nopeasti.

Paperilla kaikki näyttää tietysti hyvältä, mutta vasta käytäntö osoittaa, kuinka toimiva tästä ratkaisu on. Laitoshoidon paikkoja on vähennetty radikaalisti, tulevaisuuden haasteena onkin kotihoidon riittävä resursointi.

Äitini tilannetta seuratessa olen havainnut, että tutkimuksiin pääsy sairaalaan voi olla kiven takana. Edes ensiavun kynnyksen yli pääsy ei vielä takaa tarkkailua osastolla, vaan sairaalan pyöröovi käännyttää vanhuksen kotiin tai terveyskeskuksen vuodeosastolle, joka Kainuun selkosilla voi tarkoittaa sijoitusta kymmenien kilometrien päähän kodista ja läheisistä. Vanhuus ei ole sairaus, mutta ikäihmisillä on usein joku perussairaus, joka edellyttäisi erikoislääkärin konsultaatiota. Kun julkinen järjestelmä ei vedä, on pakko turvautua yksityiseen palvelutarjontaan. Se toimii, mutta maksaa, eikä edistä pääsyä pitkäkestoiseen seurantaan.

Lähiomaiselle lankeaa palveluohjaajan rooli: hän neuvottelee ja koordinoi palveluntuottajien ja kaupungin välillä. Viime viikolla Kainuun Sotesta tuli SAS -ryhmän päätös: ”pisteet” eivät riitä tehostettuun palveluasumiseen. ”Parempia” lukuja odotellessa koko lähipiiri tätejä ja enoa myöten on valjastettu tukipalveluihin. Ilman Arvola-kodin osaavaa henkilökuntaa olisin jo hermoromahduksen partaalla.

 

Keskustelu Suuresta yhteiskunnasta vaikuttaa varsin kaukaiselta Tampereen horisontista, mutta uusyhteisöllisyyden teemat eivät ole lopultakaan kovin kaukana kunnallisesta päätöksenteosta. Muutama viikko sitten käsittelimme kaupunginhallituksen suunnittelukokouksessa luonnosta tulevaisuuden palveluverkosta. Pyrkimyksenä on keskitetty palvelurakenne ns. monipalvelukeskuksissa, jotka sijaitsisivat kaupungin keskustassa ja aluekeskuksissa. Lähipalvelupisteeseen olisi tarkoitus keskittää ryhmätoimintaa, vapaaehtoistyötä, yksityisiä palveluja, matalan kynnyksen neuvontaa ja yhteisöllisiä tiloja.  Huoleni heräsi, kun tässä vaiheessa oli vielä epäselvää, mitä julkisia palveluja tarjottaisiin näissä palvelupisteissä. Meilläkin on vaarana, että paikallisyhteisöt ”orpoontuvat”, kuten professori Hannu Katajamäki Vaasan yliopistosta on väittänyt. Pidän kuitenkin tilaajajohtaja Hakaria enemmän ”good society”-miehenä ja ”sinisenä demarina” kuin ”big societya” kannattavana ”panaisena konservatiivina” ja luotan, että terveiset julkisten palvelujen säilyttämisestä alueilla menivät jatkosuunnittelun pohjaksi.

Pidin äskettäin luentoa suurelle joukolle sosiaalityöntekijöitä yhteisösosiaalityöstä. On harmillista huomata, kuinka yhteisöllinen ote on kadonnut suomalaisesta sosiaalityöstä yhdyskuntatyön tulisielujen eläkkeelle siirtymisen myötä. Tampereella sosiaalityöntekijät Jukka Vinnurva ja Ritva Heikkilä olivat aikoinaan perustamassa Hervannan aluetoimistoa ja toteuttamassa yhteisöllistä työotetta alueella. Onneksi sentään sosiaalityöntekijä Paula Joupin perustama Mansikkapaikka on yhä olemassa ja täyttää pian 20 vuotta. Kun alueelliset sosiaaliasemat on ajettu alas, sosiaalityö on keskittynyt suuriin yksikköihin keskustan läheisyyteen. Soten myötä palvelut ovat vaarana karata vielä etäämmälle.

Tilaajajohtajan luonnoksessa puhutaan viisaasti tilojen yhteiskäytöstä: järjestöt, yritykset, kaupunki ja toivottavasti seurakuntakin voisivat palvella kuntalaisia saman katon alla. Setlementtiasuntojen uudella toimitusjohtaja Kimmo Röngällä on hieno visio kokonaisista yhteisöllisistä asuinkortteleista, joissa olisi tarjolla myös lähipalveluita alueen asukkaille. Tällainen konsepti olisi hyvä vastalääke harvenevalle palveluverkolle, mutta tietysti silloinkin yhteistyössä kunnan kanssa.

Viime aikoina julkisessa keskustelussa ovat voimistuneet äänenpainot, joissa yhteisöjä kutsutaan hyvinvointitalkoisiin: milloin maaseudun, milloin lähiöiden ongelmien ratkaisemiseksi. Yhteisöllisyys on myös keskeinen painotus hallinnonuudistuksen uusimassa virtauksessa, ”Uudessa julkisessa hallinnassa”(NPG), jonka keskiössä on kuntien kumppanuus yhteisöjen ja kansalaisyhteiskunnan kanssa. Maan hallituksen valmistelema kuntauudistus ja siihen kytkeytyvä sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamistyö vaikuttavat palvelujen järjestämiseen kunnissa.

Ajatus yhteisvastuullisesta ”Suuresta yhteiskunnasta” (Big Society) on lähtöisin Iso-Britanniasta, jossa ryhdyttiin vähentämään julkisen talouden kuormittavuutta siirtämällä vastuuta yhä enemmän kansalaisten, heidän lähiyhteisöjensä ja laajemminkin kansalaisyhteiskunnan vastuulle.

Viime viikolla julkistettu sosiaalipolitiikan professori emerita Briitta Koskiahon teos ”Kumppanuuden sosiaalipolitiikkaa etsimässä” herättelee erityisesti kolmatta sektoria asemoimaan itsensä uudelleen ja pohtimaan vastuutaan. Kolmas sektori on perinteisesti toiminut julkisen sektorin jatkeena, nyt siltä odotetaan itsenäisempää kumppanuussuhdetta mahdollisesti myös vastikkeetta.

Suomen Setlementtiliitto, yhtenä merkittävänä kansalaisjärjestönä päätti julkaista professori Koskiahon ajankohtaisen teoksen, sillä kumppanuuksiin keskittyvä sosiaalipolitiikka koskettaa myös setlementtityötä. Osana maailmanlaajuista Setlementtiliikettä olemme olleet todistamassa käytännössä brittiyhteiskunnassa tapahtunutta kehitystä. Setlementtitaloja houkuteltiin erilaisin keinoin hoitamaan aikaisemmin julkisen vastuun piiriin kuuluvia ongelmia.  Vähitellen on huomattu, että hallitus on vetäytynyt vastuusta sitä mukaa, kun järjestöt ja kansalaiset ovat lisänneet vastuutaan.

Setlementtityössä kansalaistoiminta ja kumppanuus paikallisyhteisöjen kanssa ovat toiminnan lähtökohta, ei väline ulkopuolelta asetettujen tavoitteiden toteuttamiseen. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa julkinen sektori täydentää hyvinvointilupaustaan ja määrittelee uudelleen hyvinvointipalveluja ja niiden rahoituspohjaa, haluamme olla mukana julkisessa keskustelussa ja samalla muistuttaa omista arvolähtökohdistamme. Uusyhteisölliset pyrkimykset siirtää vastuu lähipalvelujen tuottamisesta julkiselta sektorilta yhteisöille ovat lähtökohtaisesti varsin kaukana paitsi Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan periaatteista, myös setlementtityön lähtökohdista.

Olemme suomalaisessa setlementtiliikkeessä valmiita tuottamaan yhteisöllisyyttä ja elinvoimaisia naapurustoja omista lähtökohdistamme käsin ja julkisen sektorin kumppaneina ja työtovereina,emme sen vastikkeettomana korvaajana.

(Lyhennelmä Suomen Setlementtiliiton liittohallituksen puheenjohtaja Irene Roivaisen avauspuheenvuorosta ”Setlementtityö ja suuri yhteiskunta” Briitta Koskiahon kirjan julkistamistilaisuudessa Pikku-Parlamentissa 18.9.2014)

 

 

 

Annan tukeni Vihreän valtuustoryhmän muutosesitykselle ja ponnelle. Vireillä on myös kansalaisaloite, johon kerätään parasta aikaa nimiä, tavoitteenaan 4000 nimeä. Allekirjoitin valtuustoaloitteen  epäröimättä entisenä Särkäniemen hallituksen pj:na, sillä katson, että myös Särkkänniemi Oy:n etu on, että delfinaarion asemaa selvitetään. Asia kuuluu kuitenkin Särkäniemi Oyn hallituksen toimivaltaan.

Valtuustoaloitteeseen annettu vastaus on huono, se antaa ymmärtää,että vihreät olisivat hörhöjä, jotka haluavat palauttaa laitostuneet delfiinit vapauteen mereen. Niinhän ei esitetä, vaikka joissakin olosuhteissa sekin saattaisi onnistua. Turha on spekuloida myös aloitteentekijän motiiveilla, politiikkaahan tekevät myös muutkin valtuutetut tehdessään valtuustoaloitteitaan.

Päätös asiasta kuuluu siis yhtiön hallitukselle, mutta omistajaohjauksen kautta voidaan suunnata yhtiöntoimintaa. Eihän omistajaohjauksen tarvitsisi Särkänniemen tapauksessa rajoittua kävijämääriin ja osinkojen tulouttamiseen, vaan myös eettisiin näkökohtiin..

Särkänniemen hallitustyöskentelystä ei voi tässä salissa muuten puhua, mutta sen verran voin todeta, että aika ajoin delfiinien hankinta on Särkänniemen agendalla. Sosiaalisessa mediassa on arvailtu, miksi en ehdottanut valtuustoaloitteen saaman vastauksen palautusta kaupunginhallituksessa. Juuri siksi että nämä edellä kuullut esitykset ovat valmistuneet vasta kaupunginhallituskäsittelyn jälkeen. Kaikki kunnia siis aloitteentekijöille.

Olen vakuuttunut siitä, että delfiinit ovat hyvässä hoidossa Särkänniemessä. Delfinaario on kuitenkin aikansa ilmiö, nyt on korkea aika tarkastella asiaa kriittisesti. Vai hankimmeko vielä menneiden aikojen hengessä myös eläintarhan ja pari leijonaakin? Kuten ne ensimmäiset Tampereella, Tam ja Pere.