Tekijä: Irene Roivainen

Keskiviikon valtuuston jälkeen olin kahden päivän lähiopetusjaksolla Rovaniemellä, eilen väitöstilaisuudessa yliopistolla ja vasta tänään, kun istuin Hervannan seurakunnan juhlamessussa ja 30-vuotisjuhlassa, saatoin kokea rauhaa ja iloa pienestä hengähdystauosta. Minulta oli pyydetty kaupungin tervehdys juhlaan ja mielelläni sen teinkin, en vain kaupunginvaltuuston puheenjohtajana, vaan myös entisenä Hervanta-tutkijana, kirkkovaltuutettuna ja naapurilähiön naisena.

”Arvoisat juhlavieraat, hyvät hervantalaiset ja Hervannan ystävät!

 

Minulla on suuri ilo ja kunnia Tampereen kaupungin puolesta tervehtiä ja onnitella nuoren aikuisen ikään ehtinyttä Hervannan seurakuntaa. Kun Hervantaa ryhdyttiin rakentamaan 1970-luvun alussa, elettiin suomalaisessa yhteiskunnassa vielä suuren muuton aikaa: väkeä siirtyi joukkomittaisesti maalta kaupunkiin.

Kuitenkin Hervannassa, kuten monissa pääkaupunkiseudunkin lähiöissä suurin osa uudisasukkaista muutti asuinalueelle kantakaupungista. Suomessa elettiin voimakasta lähiörakentamisen aikaa. Hervannasta rakentui Suomen suurin lähiö, jota paikallisjulkisuudessa ei kuitenkaan kutsuttu lähiöksi, vaan tytärkaupungiksi ja Tampereen tyttäreksi.

Kyse ei ollut vain siitä, että Hervanta ylitti asukasmäärällään monet kaupungit Suomessa, vaan myös siitä, että kaupunginosaa suunniteltiin ja rakennettiin kunnianhimoisesti satelliitiksi emokaupungin kylkeen. Kunnianhimo näkyy elementtitekniikan leimaamassa ympäristössä korkeatasoisena Pietilöiden arkkitehtuurina, jonka punatiilinen ilme nähtiin viitteenä ja muistumana Tampereen koskimaiseman vanhaan tehdasmiljööseen. Se on näkynyt myös Tampereen teknillisen korkeakoulun sijoittamisessa Hervantaan. Kunnianhimo on näkynyt alusta alkaen myös sosiaalisina innovaatioina ja palvelurakenteen huolellisena suunnitteluna kortteli- ja alueellisine palveluineen, kuten silloinen kaupunginjohtaja Pekka Paavola totesikin Tamperelainen -lehden haastattelussa: ”Hervannasta ei haluttu nukkumalähiötä, vaan sen verran suurempi yksikkö, että se elättäisi myös mo­nipuolisia palveluita.”(Tamperelainen 2.3.1988.)

Lähiörakentaminen synnytti huolen sosiaalisten ongelmien lisääntymistä vastarakennetuissa kaupunginosissa. Ihmiset oli saatava juurtumaan uuteen kaupunginosaan, eikä tämä onnistunut yksin kaupungin omana toimintana, vaan siihen tarvittiin myös järjestöjen ja seurakunnan työpanosta. Hervannan seurakunnan historiikista saamme lukea, kuinka seurakunnan perustamisjuhlassa tammikuussa 1980 juhlapuheen pitänyt maaherra Risto Tainio toivoi, että ”seurakunta ei käpertyisi vain pienen piirin ympärille” ja että seurakunta on Her­vannassa yhteisö, josta löytyy lämpöä, inhimillisyyttä ja ystävällistä kumppanuutta.” Tätä vetoomusta on seurakunta täällä toteuttanut.

Seurakunnan sydän on sykkinyt tytärkaupungin kasvua seuraten: aluksi toimintaa lapsille, lasten kasvaessa nuorille aikuisväestöä unohtamatta ja sittemmin ikäihmisten määrän kasvaessa, myös vanhusväestölle. Hervannassa on toteutettu kansallisestikin merkittäviä ja ennakkoluulottomia pioneerihankkeita niin kaupungin omana kuin seurakunnankin toimintana, yhtenä esimerkkinä seurakunnan nuorille suunnattu ennaltaehkäisevä Poikkeustila-kokeilu. Toisena haluan mainita yhdyskuntatyötä toteuttaneen Toimelan. Ilahduttavaa on, että yhdyskuntatyö on säilynyt Hervannassa näihin päiviin saakka.

Yhteisöllisyyden rakentaminen urbaanissa ympäristössä on suuri haaste, mutta myös mahdollisuus. Luottamus ja keskusteluyhteys asukkaiden kanssa on selvästi onnistunut seurakunnan työssä. Tämä on edellyttänyt etenkin alkuaikoina myös rohkeaa asettumista kaupunginosan ja sen asukkaiden puolelle, kun ulkopuolisten leimat iskettiin Hervannan kylkeen.

Tänä päivänä saamme kiittää Hervannan seurakuntaa tästä arvokkaasta työstä, joka on luonut pohjaa niin kansalaisyhteiskunnan rakentumiselle kuin monikulttuurisuuden kohtaamisellekin; onhan Hervanta kiistatta Tampereen kansainvälisin kaupunginosa.

Hervannan seurakunnan 30-vuotishistoriikin nimi on ”Sen kaupungin parhaaksi”. Tuo Jeremian kirjan 29. luvun sana kuvaa hyvin Hervannan seurakunnan missiota: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.”

Toivon Hervannan seurakunnalle: ”Monia vuosia, monia armorikkaita vuosia!””

Osallistuin kuukausi sitten erikoiseen kilpailuun. Tampereen tieteentekijät, TATTE, julkisti kilpailun Pätkätyömitalista. Päätin osallistua, koska olen tullut töihin Tampereen yliopistoon 18.4.1988 ja edelleenkin olen vailla vakituista työpaikkaa – virkojahan ei enää olekaan. Hakemuksen kirjoittaminen oli jo sinällään terapeuttinen kokemus: mikä määrä työtä ja ansioita. Menestykseen en kuitenkaan kisassa uskonut, koska minulla on sentään 5-vuotiskauteni toisin kuin monilla nuoremmilla kollegoilla.

Hakemuksessani 6.4. kirjoitin:

”HAKEMUS PÄTKÄTYÖN ANSIOMITALIN SAAMISEKSI

Pyydän kunnioittavasti, että minut huomioidaan Tatten jakaessa Pätkätyön ansiomerkkejä. Olen työskennellyt Tampereen yliopiston Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitoksella ja nykyisellä Sosiaalityön tutkimuksen laitoksella huhtikuusta 1988 lähtien. Työurani alkoi tutkijana, joka jatkui lyhyen apurahakauden jälkeen viranhoitoina vuoteen 2001 saakka, jolloin alkoivat yliassistentuurikaudet. Viime vuosina olen hoitanut professuureja. teen parhaillaan 24. työpätkää samalla laitoksella. Näiden lisäksi minulla on ollut lukuisia tuntiopetusmääräyksiä laitoksella ja pätkätöitä TYT: ssa.

Lisensiaatin työni valmistui vuonna 1992 ja väitöskirjani v. 1999. Toimin sosiaalityön dosenttina Jyväskylän yliopistossa. Hoidan tällä hetkellä 50%:sta sosiaalityön ma. professuuria perusvirkani ohella, jonka nimike ei ole (yliassistentuuri -nimikkeen poistuttua käytöstä) edes tiedossa. Olen toiminut laitoksen johtajana pariin otteeseen. Tämänhetkinen määräykseni on professuurin osalta vain vuoden 2010 loppuun, vaikka opiskelijat on valittu 4-vuotiseen koulutukseen vuonna 2009. Yliassistentuurin 5-vuotiskausi päättyy heinäkuun 2011 lopussa.”

Ja tänään tuli sitten mitali Tatten Vappujuhlassa, jossa käytin kiitospuheenvuoron neljän mitalistin puolesta ja totesin:

”Minulla on ilo ja kunnia kiittää Tampereen yliopiston tieteentekijöitä kaikkien mitalistien puolesta. Pätkätyöläisten huomioiminen mitalilla on merkittävä poliittinen teko ja tekee näkyväksi pätkätyöläisten heikkoa asemaa yliopistolla. Se kääntää dismeriitin meriitiksi.

Liittomme jäsenistö poikkeaa palvelussuhteen osalta selvästi muista palkansaajista. Tieteentekijöiden liiton jäsenistön jäsenkyselyyn 2007 vastanneista ammatissa toimivista tieteentekijöistä kaksi kolmasosaa (67,2 %) työskenteli määräaikaisessa työsuhteessa, kun taas akavalaisista keskimäärin 84 % työskenteli pysyvissä työsuhteissa. Tämän jälkeen Tieteentekijöiden tilanne näyttää vain kurjistuneen.

Mikä lienee syynä siihen, että emme saa laitettua pistettä tälle kestämättömälle tilanteelle?

Saksalainen Elisabeth Noelle-Neumann puhuu Hiljaisuuden spiraalista, joka voi toteutua missä yhteisössä tahansa. Jotta emme yksilöinä tulisi sosiaalisesti eristetyksi, etsimme lähiympäristöstämme vihjeitä siitä, mitä on sosiaalisesti soveliasta ilmaista. Yliopisto on instituutio, jossa ei ole suotavaa – ainakaan tällä hetkellä – ”marista” omasta asemasta. Leimaudut vain yksinkertaisesti luuseriksi, joka ei pärjää menossa mukana.

On paradoksaalista, että pätkätyöläinen saattaa tuntea häpeää asemastaan, joka ei ole millään tavalla hänen syynsä, vaan rakenteellinen ongelma.

Ajatellaanpa asiaa suhteena. Jos parisuhteessa kumppanimme ehdottaisi meille suhteen jatkamista vuosi kerrallaan, löytäisi hän pian itsenä rappusilta kalsarit kassissa ja ulkoruokinnassa. Mutta täällä Verstaalla me emme protestoi ja kiukuttele, vaikka yliopisto työnantajanamme tekee vuosittain tällaisia diilejä – yksipuolisesti, lupaa kysymättä. Ja syykin on selvä: kukaan ei itke perään, jos pakkaat tavarasi ja uhkaat lähteä, tilalle on aina tulijoita, jono yltää Päätalolta Telakalle saakka.

Nykyisin yliopistomaailmassa vallalla oleva huippuretoriikka peittää alleen yksinkertaisen tosiasian, että akateeminen työ on ihan tavallista arkista työtä, niin kuin mikä tahansa työ. Keskikategorian pätkätyöläisporukka vastaa tässä talossa huomattavassa määrin niin tutkimustulosten tuottamisesta kuin opetuksen ja hallinnon pyörittämisestä. Kuitenkaan tämän työn arvoa ei tunnusteta.

Hyvät ystävät, kyllä tässä on hävettävä, mutta ei meidän, vaan työnantajan. Tampereen yliopiston on aika ryhtyä toimenpiteisiin määräaikaisen henkilöstön vakinaistamiseksi.

Vielä kerran kiitos Tampereen Tieteentekijöille kaikkien meidän palkittujen pätkätyöläisten puolesta.”

Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Tervehdyspuhe veteraanipäivän aseveli-illassa 26.4.2010 Tampereen Messu- ja Urheilukeskuksessa

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, hyvät naiset ja herrat

Minulla on Tampereen kaupungin puolesta ilo ja kunnia toivottaa teidät tervetulleiksi Tampereelle ja veljesiltaan, jonka teema ”Aika velikultia”. Nuo sanathan ovat Tuntemattoman sotilaan päätössanat – ja tänä iltana saamme mm. kuulla otteita ”sieltä jostakin” niin kuin Tampereen suuri poika Väinö Linna ne suuressa romaanissaan kuvasi.

Linnan romaani kertoo paitsi sodan kauheudesta ja raadollisuudesta, myös sotilaiden veljeydestä ja huumorista, joka auttoi kestämään ankarissa oloissa. Tänä iltana tuo huumori saa puhjeta taas kukkaan!

Kansallista veteraanipäivää vietetään 24. kertaa. Nyt vietettävän veteraanipäivän tunnuksena on ”Kuule tuhannet tarinat”, ”Hör tusentals berättelser”. Tällä sanomalla haluamme korostaa eri sukupolvien välistä yhdessäolon, kuuntelemisen ja kuulemisen tärkeyttä. Tunnus muistuttaa meitä myös siitä, että tehtävämme on siirtää veteraanisukupolvien muistot uusille sukupolville osaksi kansakuntamme yhteistä kertomusta.

Teitä sotiemme veteraaneja, sitkeitä sissejä, on elossa vielä lähes 60000. Talvisodan veteraanit ovat jo yli 90-vuotiaita ja jatkosodan veteraanit yli 87-vuotiaita. Se on kunnioitettava ikä. Ja on todella hienoa, että olette jaksaneet saapua tähän juhlaan eri puolilta Suomea. Arvostamme sitä suuresti.

Kiitän päätoimikuntaa kunniasta saada järjestää tämä arvokas kansallinen juhla. Haluan myös kiittää kaikkia Kansallisen veteraanipäivän järjestelyissä mukana olevia tahoja, puolustusvoimia, seurakuntia, kansalais- ja maanpuolustusjärjestöjä, nuorisojärjestöjä sekä yrityksiä ja muita tilaisuuksien järjestelyihin osallistuneita yhteisöjä. Tämän illan juhla on Tampereen kaupungin, Hämeen Kuljetus Oy:n, Keskon, Pirkanmaan Osuuskaupan, Suomi-yhtiö Oy:n ja Sinebrychoff Oy:n veteraaneille tarjoama kutsuvierastilaisuus. Laaja yhteistyö kertoo osaltaan siitä, että veteraanien työtä arvostetaan suuresti. Kiitoksia myös airuina toimiville Sammon keskuslukion nuorille, samoin juhlaa jo sunnuntaiaamusta rakentaneille nuorille varusmiehille, jotka ovat suurena apuna tässä juhlassa ja se päätyttyä myös purkutöissä.

Kun itse edustan sotien jälkeistä rauhanajan sukupolvea, jonka omilla vanhemmillakaan ei ole omakohtaisia sotakokemuksia, tuntuma sota-ajan todellisuuteen välittyy erilaisten kerrottujen kokemusten kautta. Haluamme välittää teidän tarinanne nuorille sukupolville, jotta he ymmärtäisivät, että Suomen itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys, vaan se on taisteluilla ja uhrauksilla ansaittu.

Nuoret ovat eri tavoin osallistuneet näiden veteraanipäivien valmisteluun. Esimerkiksi Messukylän viestintälukion nuoret tekivät Tampere-lehteen Veteraanipäivien erikoisliitteen, jossa haastateltiin veteraaneja ja lottia. Tässä yhden haastatellun, lukiolaisena sotaan joutuneen Matti Anttilan – joka sittemmin toimi jäsenmäärältään maamme suurimman veteraaniyhdistyksen, Tampereen Sotaveteraanien Huoltoyhdistyksen puheenjohtajana pitkään – muisto sodan alkuhetkiltä: ”Pelkoon ei ollut varaa, mutta Anttilan valtasi syvä suru ja huoli maan kohtalosta. – Tiesimme, että jos menetämme itsenäisyytemme, meille koittavat arvaamattoman huonot olot.”

Ja samassa lehdessä kaksi lottaa, Eira Laalahti ja Vappu Eskola, kertoivat kotirintaman naisten tuntemuksista: ”Sodassa jokainen huutaa äitiä, niin pelkäävät kuin kaatuvat.”

Itse sain muutama vuosi sitten osallistua tutkimukseen, jossa haastateltiin eteläpohjalaisia kotirintamanaisia heidän sotamuistoistaan. Nyt jo iäkkäät naiset – joista ehkä joku on täällä tänään – kuvaavat arjen tapahtumia, kun miehet olivat rintamalla. Erityisen riipaiseva aineistossa on lasten näkökulma. Lasten arkea luonnehti pommitusten pelko, huhut desanttien liikkeelläolosta ja erityisesti ainainen jännitys siitä, kuka kaatuu sodassa ensiksi ja onko kaatuneiden joukossa omaisia. Isän lähtö lomalta takaisin rintamalle synnytti lasten mielessä epävarmuuden: palaako isä enää koskaan.

Hyvät veteraanit,

Te palasitte. Ja olette kertoneet meille niiden veljienne kohtaloista, jotka eivät palanneet. Monet teistä olivat silloin yhtä nuoria kuin ne Messukylän lukiolaiset, jotka haastattelivat veteraaneja Veteraanipäivän lehteen. Näin siirtyy pienen ihmisen tarinan kautta suuri kertomus Suomen kansan kohtalosta sukupolvelta toiselle. On hienoa, että tämän päivän nuoriso arvostaa veteraanien työtä ja uhrauksia. Ja on hienoa, että olette täällä jakamassa tarinaanne.

 

Tämä ilta on teidän iltanne. Toivon teille kaikille hyvää Veljesiltaa. Olette edelleen aika velikultia!