Minulla on ollut tilaisuus osallistua tämän vuoden alusta Ikäihmisten lautakunnan kokouksiin kaupunginhallituksen edustajana. Maaliskuun kokouksen (25.3.-15) asialistalla on mm. Sosiaaliasiamiehen selvitys ja vanhusten asumispalvelujen palvelusopimukset. Sosiaaliasiamiehen selvityksestä käy ilmi, että vanhuspalvelulain noudattaminen ei Tampereen seutukunnassa toteudu vielä toivotulla tavalla. Esimerkiksi Kangasalan, Tampereen ja Lempäälän osalta sosiaaliasiamiehet toteavat, että 3 kk on liian pitkä aika odottaa päätöstä tai ympärivuorokautista hoitopaikkaa. Asumispalvelujen osalta kiinnostava on tieto, että tulevaisuudessa kaupunki hankkii vain ryhmämuotoista palveluasumista, muu tuettu asuminen ja palveluasuminen muuttuu kotihoidoksi. Vuonna 2015 ikäihmisten asumispalveluja ostetaan n. 58,5 miljoonalla eurolla eri sopimuskumppaneilta Vuodesta 2011 alkaen on ollut käytössä tehostetun palveluasumisen palveluseteli.

En ole vanhuspolitiikan asiantuntija, mutta maallikkopohjalta arvioisin, että Tampereellakin valtakunnallinen prosenttitavoite kotona asumiselle on liian korkea. Tehostetun hoidon paikkoja tarvittaisiin huomattavasti nykyistä enemmän, muuten vanhukset joutuvat selviämään kotona kohtuuttoman pitkiä aikoja yksin tai usein ikääntyvän omaisen hoitamana.

Olen kertonut aikaisemmin blogeissani Kainuussa asuvan äitini tilanteesta (hänen luvallaan). Kokemukseni on, että julkinen sektori kyllä toimii, kunhan hoivan kynnysten yli päästään. Onneksemme viime marraskuussa äiti pääsi vuodeosastolle pitkälle tutkimusjaksolle asiantuntevan geriatrin hoitoon. Osoittautui, että aikaisempi neurologin diagnoosi oli puutteellinen ja lääkehoito vaati säätämistä. Oikean diagnoosin myötä myös toimintakyvyn mittariston pisteet täyttyivät tehostettuun hoitoon. Sitten alkoi hoitopaikan odotus. Ison hoivayrittäjän kanssa kaupungilla oli sopimus, paikka olisi järjestynyt heti, mutta vanhuksemme halusi tuttuun hoivayhteisöön. Niinpä hän sai palvelusetelin. Kolmen kuukauden vuodeosastolla odottelun jälkeen paikka järjestyi Kajaanin Arvolakodista, joka on vanha toimija alueella, mutta ei ole menestynyt tehostetun hoidon kilpailutuksessa suurella palveluyritykselle. Nyt kun kuukausi on kulunut ryhmäkodissa, äidin elämä on hyvällä tolalla. Palvelusetelin ansiosta myös mökin mummolla on varaa tehostettuun hoivaan hyvässä hoivayhteisössä keskellä kaupunkia.

Tästä prosessista opin sen, että läheisten pitää olla välillä melko tiukkana, että asiat alkavat järjestyä: kyllä sitä AVI- korttiakin kannattaa käyttää, jos asiat eivät muuten suju, sanoo nimimerkki ”Kokemusta omaava”.

Paikallisjulkisuudessa on viime aikoina käyty vilkasta keskustelua Tampereen kaupungin rakennushankkeista. Tunnelikeskustelun laannuttua kansalaiskeskustelu on keskittynyt Eteläpuiston, Tammelan stadionin ja Keskusareenan rakentamiseen. Vaikuttaa siltä, ettei perinteinen edustuksellinen demokratia pysy mukana keskustelussa, eivätkä päätöksenteon instituutiot tarjoa riittävästi tilaa kansalaisten osallistumiselle.

Vaikka Tampereen kaupunkia voidaan perustellusti pitää asukasdemokratian edelläkävijänä Suomessa, ei asukasdemokratian tämän hetkistä tilaa voi kuitenkaan pitää kovin hyvänä Tampereella. Esimerkiksi Tampereen toimintamallin arviointitutkimuksen (2015) mukaan osa luottamushenkilöistä ja viranhaltijoistakin suhtautuu edelleen torjuvasti kuntalaisten kuulemiseen. Olisiko Tampereella siis aika kehittää uusimuotoisia osallistumiskanavia nykyisten lisäksi?

Yksi kehittämisenarvoinen vaihtoehto on ns. keskustelevaan eli ns. deliberatiiviseen demokratiaan perustuva kansalaisraati, joka edustaa yhteisöllistä tapaa käsitellä asioita ja päätöksiä. Kiinnostavaa on, ettei tuore kuntademokratian kehittämisen loppuraportti ”Osallistuminen Tampereen kaupungissa” (2015) esittele kansalaisraatimenetelmää.

Kansalaisraatimenetelmää on tutkittu Vaasan yliopistossa, mutta sitä on testattu käytännössä myös Suomen Setlementtiliiton koordinoimassa ja RAY:n rahoittamassa Uusi paikallisuus -hankkeessa (2011-2015) kolmessa paikallisyhteisössä.  Tampereen Hervannassa raatiprosessi toteutettiin syksyllä 2012. Osallistujat pyrittiin kokoamaan siten, että raati edusti tilastollisesti mahdollisimman hyvin Hervannan asukkaita iän, sukupuolen, äidinkielen, koulutus- ja työllisyystilanteen mukaan.

Neljätoistajäseninen raati kokoontui neljänä arki-iltana pohtimaan teemaa ”Hyvä tulevaisuus Hervannassa niin nuorille kuin vanhoillekin”. Sillä oli tilaisuus ”kuulustella” asiantuntijapaneelia työnsä tukena. Viimeisenä iltana laadittiin julkilausuma päättäjille. Yksitoistakohtaisessa julkilausumassa peräänkuulutettiin muun muassa parempia terveyspalveluja Hervantaan ja sosiaalitoimiston palauttamista alueelle sekä Kansalaistaloa.

Mikko Värttö haastatteli pro gradu –tutkielmaansa varten (2014) Hervannan kansalaisraatiin osallistuneita ja havaitsi, että raati oli tarjonnut monelle osallistujalle vaihtoehtoisen väylän tuoda esiin huolia ja toiveita omasta asuinympäristöstä. Raatilaiset olivat saaneet prosessin aikana tietoa siitä, millä tavoin eri asioihin voidaan vaikuttaa. Esimerkiksi Alue-Alvarin edustajat olivat välittäneet raatilaisilla tietoa Alvarien toiminnasta ja Tampereen kaupungin sekä Alvarien välisestä vuorovaikutuksesta.

Suurimmat ongelmat Hervannan kansalaisraatiprosessin aikana ilmenivät raadin ja kaupunginhallinnon vuorovaikutuksessa.  Aitoa vuoropuhelua hankkeen ja kaupungin välillä ei päässyt syntymään. Epäluottamus välittyi haastatteluissa turhautumisena ja ärtymyksenä kaupunkia kohtaan. Toisaalta kävi ilmi, että raatilaisten tietoisuus esimerkiksi päätöksentekoaikatauluista oli ollut puutteellinen. Esimerkiksi sosiaalitoimistojen palveluverkkoa koskevat päätökset oli tehty jo pari vuotta aikaisemmin, joten kansalaisraadin reagointi muutoksiin oli auttamatta myöhässä.

Kaupungin päätöksenteko näyttäytyi kaiken kaikkiaan etäisenä, elitistisenä ja institutionaalisena ”mustana aukkona”. Siitä huolimatta, että kansalaisraadin julkilausuma luovutettiin virallisesti kaupungin johdolle, ja sitä vauhdittamaan tehtiin valtuustoaloite, julkilausuma ei kuitenkaan edennyt kaupungin päätöksenteossa esimerkiksi lautakuntakäsittelyyn. Viranomaisilla ei vaikuttanut olevan myöskään käsitystä siitä, kenen vastuulla julkilausuman käsitteleminen oli. Tämä kertoo siitä, ettei kaupungilla ollut olemassa valmiita toimintamalleja kansalaisten oma-aloitteisten aloitteiden huomioimiseen. Koska raadilla ei ollut ennalta sovittua institutionaalista asemaa kaupungin päätöksentekojärjestelmässä, ei ollut myöskään selkeää käsitystä siitä, millä tavoin ja kenen toimesta raadin julkilausumaa vietäisiin kaupunkiorganisaatiossa eteenpäin. Ehkäpä raatityö koettiin  myös ”villinä” ja kesyttämättömänä kansalaistoimintana.

Jotta kansalaisraati voisi auttaa vuoropuhelun parantamisessa kaupunkilaisten ja päättäjien välillä esimerkiksi Eteläpuiston tai Tammelan stadionin kaltaisissa kiistoissa, sille tulisi antaa selkeä rooli prosessissa. Se voisi olla yksi osallistumisen ja vuorovaikutuksen toteutustapa asukasiltojen, nettikyselyjen ja virallisten kuulemisten rinnalla. Jos kansalaisraati muodostettaisiin jo kehityshankkeen alkuvaiheessa, voitaisiin ehkä välttää se vastakkainasettelu, joka isoissa hankkeissa helposti syntyy.

IRENE ROIVAINEN

MIKKO VÄRTTÖ

(Julkaistu Aamulehdessä Näkökulma-artikkelina 4.3.2015)