Ajankohtaisasioita

Parin viime viikkoa on huvennut työkiireisiin ja kokouksiin, ettei ole ehtinyt edes kommentoimaan kaupungin kuulumisia. Tampereen talousnäkymät ja säästökeinot ovat lähes päivittäinen puheenaihe. Otsikot säästökuurien kohdentumisesta koululaisten aterioihin tai pienten lasten koululuokkien sijoitteluun saavat kaupunkilaiset varpailleen, ennen kuin mikään luottamuselin ehtii ottaa asiaan edes kantaa. Tampereen Aterian johtokunta palautti ateriamaksut uudelleen valmisteluun – kenties korotukset kohdennetaankin subventoituun henkilöstöruokailuun? Ja eilen lautakunta (lanula) päätti – Vihreiden Vesa Eskolan esityksestä – säilyttää pienten lasten luokat Järvensivulla ja Hallilassa. Jännitys ei kuitenkaan pääty vielä tähän, sillä Palveluverkkosuunnitelma on ensi maanantain suunnittelujaoston esityslistalla. Sujan listatekstin perusteella herää epäilys, onko tilaajajohtaja Eskonen mahtanut muistaa sujassa viime syksynä tekemiämme linjauksia -. pienten lasten koulujen säilyttämisestä, Koukkuniemen Jukola-rakennuksen säilyttämisestä ja Messukylän lukiosta – vai yrittääkö hän jääräpäisesti viedä vanhaa esitystään läpi jaostossa. Sekin on outoa, että asia tuodaan sujaan ennen kuin valtuustossa on otettu kantaa Seutuhallituksen rakennemallityöhön, jossa palvelurakenne on yksi osa-alue.

Yksi viikon hyvistä uutisista tuli valtiovallan taholta esityksessä nostaa 10 %:lla kuntien osuutta yhteisöverosta. Tampereella tämä merkinnee n. 20 miljoonan euron pottia kassaan. Saapa nähdä, suostuuko johtaja Yli-Rajala tinkimään yhtään 30 miljoonan euron säästötavoitteesta tämän vuoksi? Yksi vaihtoehto menojen juustohöyläämiselle toimialoilta on työntekijäjärjestöjen vastaantulo yleiskorotuksia lykkäämällä ja lomarahoja leikkaamalla. Tässä koetellaan solidaarisuuden rajoja. Toki voisi kysyä, miksi Tampere ei Helsingin tapaan kaiva lainkaan sukanvartaan, vaan pistää kaupungin matokuurille, vaan kaiketi se sukanvarsi on meillä niin paljon lyhyempi.

Valtuusto kävi keskiviikkona mielenkiintoisen keskustelun alaikäisten turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen perustamisesta Tampereelle. Perussuomalaisten pöytäämisyritys sai taakseen vain neljä ääntä. Keskustelu pysyi onneksi asiallisena, ja erityisesti asiaa puoltavissa puheenvuoroissa tuotiin esille asiantuntevia argumentteja eri puolilta salia.

Valtuuston puheenjohtajisto on tehnyt valtuustoryhmille aloitteita valtuustotyöskentelyn kehittämiseksi. Esitämme muutoksia kokouspalkkioiden kiristämiseksi, repliikkipuheenvuorojen lyhentämiseksi ja tiedonanto- ja lähetekeskustelujen kehittämiseksi. Kaksi tällaista on jo kevään aikana järjestettykin, toinen oli viime keskiviikkona Sähkölaitoksen tilanteesta. Ehkä hieman yllättäenkin, keskustelussa ei noussut enää juurikaan esille kriittisiä puheenvuoroja laskutussotkusta.

Valtuuston pitäisi päästä keskustelemaan tuoreeltaan ajankohtaisista kysymyksistä, mutta käytännössä harva kokoustiheys takaa sen, että asiat on moneen kertaan jauhettu muualla, ennen kuin ne ehtivät valtuuston esityslistalle. Jatkossa on tärkeää, että valtuusto saa riittävän aikaisessa vaiheessa keskustella valmisteilla olevista isoista ratkaisuista, kuten esimerkiksi suurista kaavoitushankkeista, investoinneista tai talousnäkymistä. Ei riitä, että luottamushenkilöt vaikuttavat lautakunnissa, heidän on saatava käydä myös laajempaa yleispoliittista keskustelua suuressa salissa. Valtuustoaloitteista usein käytävä laaja keskustelu kertonee siitä, ettei tällaista tilaa keskustelulle juuri nykyisellään ole.

Vielä tilaajajohtajasta

On se vaan niin mielenkiintoista, että demareiden ryhmänjohtaja Salmi syyttää vihreitä tilaajajohtaja Eskoseen kohdistuvasta poliittisesta ajojahdista. Siitähän ei ole kysymys, vaan tilaajaryhmän hallinnon uudistamisesta, joka on ollut tapetilla jo pitkään. Koko xl on ollut esitysten takana, ja demaritkin ovat olleet neuvottelemassa konsensusratkaisua ryhmien välille. Halua on näköjään edelleen luoda säröä vihreiden ja muun XL -koalition välille ja kosiskella kokoomusta vanhaan aseveliakselimalliseen yhteistyöhön, jossa voitaisiin sopia isoista virkapaketeistakin sulle-mulle -periaatteella.

Totta on toki, että vihreät ovat aktiivisesti vieneet tilaajaryhmän hallinnon uudistusta eteenpäin ryhmissä. Itse ryhdyin viime viikolla sujan kokouksessa ääneen ihmettelemään tilaajajohtajan nimitysvallan säilyttämistä: hän kun nimittää tilaajaorganisaatiossa kaikki alaisensa tilaajapäälliköistä alaspäin. Haluamme vahvistaa tilaajapäälliköiden roolia, he kun ovat lautakuntien substanssijohtajia.

Tilaajaryhmän hallinnon uudistamisella alkaa olla kiire, sillä valtuuston asettama määräaika on kulumassa umpeen maaliskuussa. Ennen seuraavaa valtuustonkokousta on ehdittävä tehdä niin kaupunginhallituksen johtosäännön kuin konsernihallinnon toimintasäännönkin päivittäminen. Kiitos jarrumiesten, tiukalle menee, mutta onneksi Koskisen Riitta palaa pian talvilomalta, niin akka-akseli pistää vauhtia rattaisiin.

Tilaajaryhmän hallinto muuttumassa

Kaupunginhallituksessa jätettiin pöydälle tilaajaryhmän hallinnollisesta mallista – ja sitä kautta tilaajajohtajan tulevasta asemasta – päättäminen. Kun asiaa esiteltiin viikko sitten kaupunginhallituksen suunnittelujaoston kokouksessa, eniten suosiota sai ”koordinointiin ja kehittämiseen keskittyvä malli”. Se on pormestarin esitys kaupunginhallitukselle. Malli tähtää siihen, että tilaajajohtajan keskeinen tehtävä on vastata prosessien välisestä yhteensovittamisesta. Apulaispormestareille ja tilaajapäälliköille tulisi nykyistä enemmän sisällöllistä vastuuta. Asioiden esittely kh:ssa olisi tässä mallissa muilla konsernihallinnon ryhmän johtajille.

Esitetty malli vastaa suunnittelujaostossa viime keväänä tehtyjä linjauksia. Sujan visioissa tilaajajohtajan paikka ei ole ollut konsernijohdossa eikä edes sen rinnalla. Nyt tämä näyttäisi toteutuvan. Tilaajajohtaja on nykyisellään konsernijohtajien rinnalla yksi ”big boss” esittelyoikeuksineen ja alaisineen. Kuitenkin toimintamallia rakennettaessa tarkoituksena oli kehittää kevyt tilaajaorganisaatio, mutta sitä vastoin vahva apulaispormestarijärjestelmä. Myös äskettäin toteutetun selvityksen mukaan apulaispormestareiden ja tilaajapäälliköiden valtaa olisi lisättävä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että apulaispormestareilla pitäisi olla esittelyvalta, kuten toimintamallin 2007 luonnoksissa todetaan; jos se vaatii kuntalain muuttamista, kaupungin olisi sitä esitettävä.

Asia jäi tänään pöydälle kh:ssa, vaikka ryhmien kesken näyttää vallitsevan konsensus. Tarvitaan vielä täsmennyksiä pormestarin esitykseen. Oma kysymyksensä on tilaajajohtaja Eskosen asema hallinnollisen mallin remontissa. Hallintoa ei pitäisi koskaan räätälöidä yksittäisille ihmisille; näin on kuitenkin tehty tilaajajohtajan kohdalla. Johtaja Eskonen on tarmokas mies; Lasse-setä löytää kyllä paikkansa kevennetyssäkin organisaatiossa.

Puhe raatihuoneella 20.2.2009

Emännöin ensimmäistä suurempaa tilaisuutta raatihuoneella viime perjantaina Sara Hildénin 30-vuotisjuhlavuoden vastaanotolla. Tilaisuuteen oli kutsuttu 200 kutsuvierasta, aivan niin paljon väkeä ei ollut kuitenkaan paikalla. Ohessa puheeni suomenkielinen osuus.

Arvoisat kutsuvieraat

Olen iloinen, että voimme viettää pienen juhlahetken Sara Hildénin museon kunniaksi juuri täällä Raatihuoneella. Onhan tänne koottu näyttävä kokoelma suomalaista klassista taidetta, Suomen taiteen kultakauden aarteita. Juuri täällä, suomalaisen taiteen juurilla, on meidän hyvä juhlia erästä Suomen hienoimmista kansainvälisen modernin taiteen museota.

Sara Hildénin taidemuseo avasi ovensa Tampereen Särkänniemessä 30 vuotta sitten 11. helmikuuta vuonna 1979. Museon perustamisen teki mahdolliseksi tamperelaisen liikenaisen, Muotitalo Hildénin omistajan Sara Hildénin tekemä lahjoitus.

Kuka oli Sara Hildén? Vanhat tamperelaiset muistavat hänet hyvin, mutta nuorille polville hän on tuttu vain museon nimen kautta. Sara Hildén syntyi vuonna 1905 ja teki merkittävän uran tamperelaisena liikenaisena, joka perusti Muotitalo Hildénin ja myi naisten takkeja, leninkejä ja muita muotivaatteita.

Sara Hildén oli määrätietoinen liikenainen, mutta hänen sydämensä oli omistettu kulttuurille. Hänestä tuli 1940-luvulta lähtien keskeinen vaikuttaja tamperelaisessa kulttuurielämässä. Hän kuului Tampereen Teatterikerhon perustajajäseniin. Hän seurasi kirjallisuutta ja keräsi keramiikkaa, veistoksia ja kuvataidetta. Hänen kodistaan muodostui paikka, jossa kirjailijat, taiteilijat ja teatterilaiset tapasivat toisiaan.

Sara Hildén oli pitkään naimisissa taidemaalari Erik Enrothin kanssa. Miehensä kautta hän seurasi modernia taidetta ja tutustui taidepiireihin läheisesti. Sara Hildén ei halunnut myydä miehensä taideteoksia, vaan jo 1950-luvulla otti tavoitteeksi oman taidekokoelman luomisen.

Saran ja Erikin suhde oli läheinen – ja myrskyisä. Minulla on ilo valottaa sitä hieman lukemalla teille Sara Hildénin museon pitkäaikaisen johtajan Timo Vuorikosken tähän tilaisuuteen kirjoittamasta tervehdyskirjeestä otteen:

Timo Vuorikoski kirjoittaa:

”Kun aloitin työni Sara Hildénin taidemuseon johtajana 30 vuotta sitten, samalla alkoivat päivittäiset puhelinkeskustelut Sara Hildénin kanssa ja tiheästi toistuneet vierailut hänen kotonaan Näsilinnankadulla.

Totta kai puhuimme museosta, kokoelman kartuttamisesta, näyttelyistä, museon asemasta osana Tampereen kaupunkiorganisaatiota, taidepolitiikasta, kaikista niistä intrigeistä ja juonimisista, jotka luonnostaan kuuluivat diskurssiin nimeltä nykytaide. Sara Hildénillä oli näistä asioista selvät vahvat mielipiteensä. Ja tietenkin puhuimme myös vaatekaupan tilasta ja kuinka ollakaan – rahasta.

Kun nämä viralliset kysymykset oli kahvin ohessa käsitelty ja talvinen päivä rupesi hämärtymään, keskustelu siirtyi vaivihkaa Erikiin. Saara muuttui taidemaalarin vaimoksi. Hain esiin kirjeitä, joita Erik oli lähettänyt Saaralle 1940-luvun lopulla heidän seurusteluaikanaan ja luin niitä ääneen. Luin kirjeitä, joita Erik oli kirjoittanut Saaralle Espanjasta 1950-luvulla. Ulkona syttyivät katuvalot, Sara Hildén istui sohvalla. Tiukan nenän takana silmäkulmassa oli kyynel. Ja välillä hän nauroi helakasti kuin nuori tyttö ja totesi Erikin kirjoittaneen silkkaa roskaa, eivät asiat niin olleet.

Nuo 1950-luvun alun päivät olivat olleet täynnä työtä. Kun Erik oli ollut koko päivän ateljeessa maalaamassa ja Saara oli ollut aamuvarhaisesta lähtien liikkeessä, he molemmat olivat illalla kotiin tullessaan puhkiväsyneitä. Erik teki lihapullia, hän oli siinä hyvä. Hetken kuunneltiin radiota. Sitten mentiin nukkumaan.

Saara halusi antaa Erikille kaiken mitä tämä taiteilijana tarvitsi. Erik oli Saaran sankari. Hän sai ateljeen, parhaat materiaalit, auton, moottoriveneen, ulkomaanmatkoja niin paljon kuin halusi. Eikä siinä vielä kaikki. Saara halusi rakentaa Erikin maalauksille museon. Siksi maalauksia ei saanut myydä.

Kunnes kaikki romahti.

Sara Hildénin läheinen ystävä professori E.J.Vehmas ehdotti tuolloin, että Sara Hildén rupeaisi keräämään muiden taiteilijoiden teoksia unohtaakseen Erikin. Loppu on suomalaista kulttuurihistoriaa.”

Näin muisteli Timo Vuorikoski.

Kun Sara Hildénin ja Erik Enrothin avioliitto päättyi eroon 1960-luvun alussa, antautui Sara Hildén määrätietoisesti nykytaiteen keräilyyn. Hänestä tuli eräs Suomen merkittävimmistä taidemesenaateista. Hän tuki uransa alussa olevia taiteilijoita, vaikka hankki myös modernismin mestareita. Hän kiersi Venetsian biennaaleissa, Pariisissa, Lontoossa, Baselissa ja muissa Euroopan taidekaupungeissa. Hän teki hankintoja yhteistyössä Ateneumin taidemuseon asiantuntijoiden kanssa kuunnellen heidän mielipiteitään. Silti sanotaan, että lopulliset ostopäätökset hän teki aina itse. Jokaisella taululla täytyi olla hänelle itselleen merkitys.

Kun neuvottelut Sara Hildénin säätiön ja Tampereen kaupungin välillä johtivat vuonna 1975 sopimukseen, jonka tuloksena syntyi Sara Hildénin taidemuseo, Ateneumissa olleet teokset siirrettiin Tampereelle. Säätiö jatkoi taidehankintoja, museoon siirtyi niin modernismin klassikoita kuin nykytaiteen kiinnostavia nimiä. Tänään Sara Hildénin taidemuseon kokoelmiin kuuluu noin 4500 teosta.

Sara Hildén kuoli vuonna 1993 arvostettuna kulttuuripersoonana.

Tampereen kaupunki iloitsee siitä korvaamattoman arvokkaasta ja tärkeästä taidekokoelmasta, jonka olemme saaneet osaksi Tampereen kulttuuriomaisuutta. Sara Hildénin museon kokoelmien avulla pystymme esittelemään kansainvälisten suurten taiteilijoiden taidetta tamperelaisille ja täällä vieraileville. Olemme saaneet Tampereelle kansainvälisesti tunnettujen modernistien ja nykytaiteilijoiden mittavan kokoelman. Sen merkitys on itsessään suuri, mutta sen avulla on ollut mahdollista rakentaa kansainvälisesti kiinnostavia modernin nykytaiteen näyttelyitä. Vuosikymmenten aikana Sara Hildénin museo on järjestänyt 114 näyttelyä, joista 35 on ollut kansainvälisiä näyttelyjä. Museossa on vieraillut yli 1,5 miljoonaa kävijää. Kaupunkimme kannalta merkittävää on ollut yhteistyö koulujen ja päiväkotien kanssa. Näin museo on toiminut tärkeänä taidekasvatuksen välineenä.

Julkisten menojen keskittyessä tulevina vuosina peruspalveluihin, kulttuuri kaipaa yksityistä tukea, sellaista jota Sara Hildén aikanaan edusti. Siksi on tärkeää että kaupunki hoitaa hyvin Sara Hildénin perintöä, kannustavaksi esimerkiksi tuleville taiteen tukijoille.Sara Hildenin museo on osaltaan luonut kaupungille omaa identiteettiä. Se on ollut onnistunut investointi siinä missä Jäähalli, Näsinneula tai Tampere Talo. Museon arkkitehtuuri ja sijainti olivat Sara Hildénin omia toiveita, joita jälkipolvienkin on kunnioitettava; niin suuri arvo hänen lahjoittamallaan kokoelmalla on. Sara Hildénin taidemuseon perustamisen aikoihin Tampereen toivottiin haastavan Helsingin ylivoimaa taidekentällä. Näin tapahtuikin. Sara Hildén ja Tampereen taidemuseon historialliset näyttelyt, samoin kuin Muumilaakso vetivät suuria yleisömääriä Tampereelle 90-luvun alussa. Valitettavasti tämä kehitys on pysähtynyt kaupungissa 2000 luvulla. Tampereella onkin luotava uusi, tulevaisuuteen tähtäävä museostrategia pikaisesti.

Haluankin kiittää Tampereen kaupungin puolesta Sara Hildénin säätiötä, sen hallitusta ja museon johtoa sekä sen erittäin ammattitaitoista henkilöstöä tekemästänne arvokkaasta ja hyvästä työstä. Sara Hildén on tunnettu brändi taidemaailmassa. Pienenä museona olette ylläpitäneet kunnianhimoista laatua ja tuoneet kiinnostavia näyttelyitä Tampereelle, mistä yhtenä esimerkkinä on tänään avattava amerikkalaisen Alex Katzin maalausten näyttely.

Kohottakaamme malja Sara -rouvalle ja Sara Hildénin taidemuseolle!

Päivä kuningattarena

Tämä on taas niitä päivä, että tukka putkella on menty koko päivä. Aamulla oli seutuhallituksen kokous ja työseminaari, sitten pyyhälsin raatihuoneelle jakamaan ansiomitaleja, sieltä virastotalolle palaveriin puheenjohtajiston kanssa, edelleen valtuuston tiedonantotilaisuutta ja valtuuston kokousta vetämään. Täyttä laukkaa klo 8.30-21.00. Ensi viikonloppuna tehdään tämän päivän rästitunnit, kun en ehtinyt ollenkaan työpaikalleni tänään.

Tiedonantotilaisuus taloudellisesta tilanteesta oli oma ideani: onhan se kumma, että mediaa ja virkamiehiä infotaan tilanteesta, vaan ei valtuustoa! Ja jatkoa seuraa: sähkölaitoksen tilanteesta on tehtävä myös selkoa valtuustolle. Kehittelimme puheenjohtajakollegoiden Elinan ja Marjatan kanssa tukun loistoideoita tänään paremman valtuustotyön takaamiseksi.

Valtuusto kävi tänäänkin hyvää keskustelua. Ehkei puheenjohtajana saisi arvottaa, mutta pidin kovasti Anna-Kaisa Ikosen (kok) puheenvuorosta, jossa hän pohti mm. omaishoitajien asemaa, samoin kuin Heinosen Jarin (skp) ajatuksesta huono-osaisuus-strategiakortista ja Leena Kostiaisen (kok) ideasta kuulla henkilöstä, esimerkiksi opettajia, paremmin päätöksenteossa. Ja tietysti tykkäsin Steniuksen Marjatan ja Kivistön Annelin asiantuntevista puheenvuoroista työllistettyjen heikosta asemasta. Välillä tekee mieli rynnätä omaan pulpettiin painamaan puheenvuoronappia.

Aamulehti julkaisi tänään henkilöhaastatteluni ja kuningatarkuvan. Kivoja kommentteja tuli aamutuimaan. Hauskin muistaminen oli se, kun Ruoholahden Paukku toi minulle valtuustonkokoukseen Aino-tohvelit, koska uhkasin haastattelussa sitoa itseni kettingeillä Jukolaan Kivistön Annelin kanssa, jos Kotilinna tai joku muu taho uhkaa rakentaa sen paikalle. Sanoin Paukulle, että voivathan rakentaa pytinkinsä johonkin muuhun kohtaan., Niksulan tai vanhan ravintokeskuksen tilalle. Ovela veto muuten Paukulta: taitaa arvata, että joka kerta, kun hiihtelen Ainot jalassa, tulen ajatelleeksi häntä. Se täytyy rajoittaa virka-aikaan ja viedä uudet töppöset työkengiksi ja pitää kotona oman Paulin ostamia Ainoja!