Puhe Kaatuneitten muistopäivän tilaisuudessa 17.5.2009
Hyvät Kaatuneitten muistopäivän osanottajat,
Toukokuun 3. sunnuntaita on vietetty aina vuodesta 1940 lähtien sankarivainajien muistopäivänä. Aikaisemmin Kaatuneitten muistopäivää kutsuttiinkin tällä nimellä. Muistelun ja muistamisen lisäksi tämän päivän tehtävä on alusta alkaen ollut myös kansallisen sovun ja yksimielisyyden edistäminen. Merkitsiväthän talvi- ja jatkosota eri kansanosien yhteishengen kasvua suomalaisessa yhteiskunnassa, mikä on puolestaan ollut edellytys pyrkimyksille yhteisen hyvinvoinnin rakentamiselle.
Talvisodassa kaatui n. 23 000 suomalaista ja kaikkien kuolleiden kokonaismäärä oli n. 25 000. Jatkosodan menetykset olivat 60 000 kaatunutta. On laskettu, että Suomen kokonaistappiot vuosien 1939-45 sodissa olivat n. 90 000 kuollutta. Näiden lukujen lisäksi tulevat kymmenet tuhannet invalidit, sodassa kadonneet tai vangiksi joutuneet Nämä luvut järkyttävät ja hiljentävät.
Heti talvisodan puhjettua vuonna 1939 Kalevankankaan hautausmaalle perustettiin kaupungin ja seurakunnan yhteistyön tuloksena sankarihaudat. Voitto Silverhuthin ”Kalevankangas” -teoksesta voimme lukea, että ensimmäiset sankarivainajat haudattiin tänne jouluaatonaattona; sodan ensimmäiset pommit oli pudotettu kaupunkiin vain kaksi päivää aikaisemmin. Ensimmäisen kerran Kaatuneitten muistopäivää vietettiin 19.5.1940, paikalla oli tuolloin 15 000 kaupunkilaista. Tuohon mennessä tänne oli haudattu 177 sankarivainajaa. Tätä muistopäivää vietettiin ylipäällikkö Mannerheimin käskystä sekä päättyneen sodan että kaikkien vuonna 1918 vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden vainajien muistolle. Sankarihautaan on haudattu kaiken kaikkiaan 756 vainajaa. Kalevankankaan hautausmaa kätkee poveensa ainakin 1105 sankarivainajan muiston. Tämä luku ei kuitenkaan kerro koko totuutta tamperelaisten sankarivainajien määrästä, vaan heitä on haudattu myös muille hautausmaille kaupungissa ja muilla paikkakunnilla. Arkkitehti Viljo Rewellin ja kuvanveistäjä Arvi Tynyksen suunnittelema muistomerkki tälle paikalle paljastettiin juhlamenoin v. 1946. Siinä on Ilmestyskirjan teksti: ”Katso uudeksi minä teen kaikki”.
Hyvät kuulijat, tervehdin teitä tänä Kaatuneitten muistopäivänä P. Mustapään, alias Martti Haavion runolla ”Ruiskukkia”.
”Me hentomieliset, soturit karkeat? Ei sitten milloinkaan!Ja kuitenkin, kun hiivimme me läpi laihon, riivimmeme kypäräämme kukkia,niin, kukkia, ruiskukkia muistaen kotomaan.Ruiskukan terälehdissä on kotokylän taivasta, niin sinistä, ja mustaa multaa peltoin, kotoisten.Kun kerran sodan vaivasta me palaamme, niin taivasta me katselemme sinistä ja multaa peltojen.Ja kranaatit kun viheltää ja keskitys on ankarin,ja pellonoja matkan pää on veljen, sankarin,hän kaatuu keskeen kukkien, niin mustien,niin sinisten,ja keskeen taivaan, mustan maan näin pääsee nukkumaan”.
Kun henkilökohtaisesti edustan onnellista rauhanajan sukupolvea, jonka omilla vanhemmillakaan ei ole omakohtaisia sotakokemuksia, tuntuma sota-ajan todellisuuteen välittyy erilaisten kerrottujen kokemusten kautta.
Yhden kuvakulman sota-ajan kokemuksiin on viime vuosina tarjonnut eteläpohjalaisten kotirintamanaisten muistelutekstit, joita minulla on ollut mahdollisuus analysoida opiskelijoideni kanssa. Nyt jo iäkkäät naiset kuvaavat arjen historiaa tuossa erityisessä poliittis-historiallisessa tilanteesta, jossa miehet olivat rintamalla. Erityisen riipaiseva aineistossa on lasten näkökulma. Vielä vuosikymmenten jälkeen haastatellut naiset saattoivat palauttaa mieleensä järkyttävän hetken, jolloin sota syttyi. Joku, tuolloin vielä tyttönen, muistelee olleensa silloin kotona tiskaamassa, kun tieto sodan syttymisestä saapui, toinen, tuolloin vasta 14-vuotias muistaa puolestaan sodansyttymispäivän kylän työväentalon pihalle kokoontuneista lotista ja sotaan lähtevistä miehistä odottamassa rintamalle lähtöä. Lasten arkea luonnehti pommitusten pelko, huhut desanttien liikkeelläolosta ja erityisesti ainainen jännitys siitä, kuka kaatuu sodassa ensiksi ja onko kaatuneiden joukossa omaisia. Isän lähtö takaisin rintamalle lomilta synnytti lasten mielessä epävarmuuden: palaako isä enää koskaan. Lapsia ei voinut säästää kaikelta sodan aiheuttamalta tuskalta, koska esimerkiksi monen lapsen isä tai veli kuoli rintamalla. Sankarivainajien hautajaiset kuuluivat myös lasten todellisuuteen.
Tänä päivänä muistamme niitä – P. Mustapään sanoin – ”sankariveljiä” jotka eivät enää koskaan päässeet näkemään kotokylänsä – tai kotokaupunkinsa – taivasta. Tämä muisto velvoittaa meitä rakentamaan rauhaa ja hyvinvointia tässä kaupungissa, kukin omilla paikoillamme, niin että voisi toteutua se, mistä virsirunoilija Jaakko Haavio kirjoittaa: ”Lähemmäs toisiaan, pois veljesvihan alta, tuo kansat kaikkialta. Suo rauha maailmaan. (V.592).