Tampereen raitiotiekeskustelussa on yllättävän vähälle huomiolle jäänyt yksi sen tärkeimmistä vaikutuksista. Ratikka lisää tasa-arvoisia liikkumisen mahdollisuuksia  Se on esteetön kulkuneuvo, ja helpottaa ikäihmisten, vammaisten, lasten ja nuorten, ylipäätään kaikkien autottomien ihmisten liikkumista kaupungissa. Ratikkaan pääsee esteettömästi huonojalkainenkin rollaattorin tai pyörätuolin kanssa, tai lastenvaunuja työntävä äiti tai isä. Ja kulku on tasaista ja turvallista. Myös maahanmuuttajien kannalta ratikka on selkeä ja helposti opittava joukkoliikenneväline. Raitiotietä toteutettaessa tuleekin ottaa niin vammaisneuvosto kuin eläkeläisten ja lasten ja nuorten edustajat sekä maahanmuuttajat kumppaneiksi liikenteen, pysäkkien ja vaunujen yksityiskohtia suunniteltaessa. Siellä on arjen asiantuntemusta parhaimmillaan.

Raitiotie palvelee Tampereen isoissa lähiöissä, kuten Hervannassa ja Hallilassa sekä Lielahdessa ja Lentävänniemessä asuvia. Myöhemmin rakennettavat linjat palvelevat Linnainmaalla, Hatanpäällä, Härmälässä, Peltolammilla, Vuoreksessa ja naapurikunnissa Pirkkalassa ja Ylöjärvellä asuvia. Se että kaikkia asuinalueita ei saada ensimmäisen reitin varrelle, ei ole peruste olla rakentamatta ratikkaa. Mutta sen tavoitteen allekirjoitan, että muita alueita palvelevia runkobussilinjoja pitää kehittää ratikan rinnalla.

Tärkeä tasa-arvoa lisäävä vaikutus on sillä, että ratikalla pääsee nopeasti isoihin työpaikka- ja palvelukeskittymiin, kuten Taysiin ja yliopistokampuksille. Taysissa käy töissä 5000 ihmistä ja päivittäin lähes saman verran asiakkaita, tulevaisuudessa vielä paljon enemmän. Yliopistoissa ja ammattikorkeakoulussa opiskelee 35 000 opiskelijaa ja tuhansia tutkijoita ja muuta henkilöstöä. Kampusten merkitys vain kasvaa Tampere 3:n myötä.

Raitiotien pysäkkien läheisyyteen ollaan kaavoittamassa paljon asuntoja. Se lisää asumisen vaihtoehtoja hyvän joukkoliikenteen vaikutusalueella, mikä parantaa kaupunkilaisten mahdollisuuksia käyttää esimerkiksi keskusta  palveluja.

Ymmärrän, että varsinkin taloudellisesti vaikeina aikoina isot investoinnit herättävät huolta siitä, että raha olisi poissa palveluista. Valtuutettuna ja entisenä valtuuston puheenjohtajana tiedän, että näin ei ole. Ratikka rakennetaan lainarahalla, jota ei voi käyttömenoihin ottaa. Mutta kaupunkia kehittäviä ja sosiaalisesti ja ekologisesti kestäviä investointeja meillä ei ole varaa olla tekemättä.

Irene Roivainen Kaupunginvaltuutettu (vihr) Sosiaalineuvos

(Kirjoitus on julkaistu pienin muutoksin Aamulehdessä 23.10.2016)

Palasimme pari päivää sitten opintomatkalta sosiaalityön ammatillista lisensiaatin tutkintoa lopettelevan opiskelijaryhmän kanssa. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös sosiaalityön tutkintoperustainen erikoistumiskoulutus. Uudet ”erkot” eivät tuota enää lisensiaatin tutkintoa ja ne ovat opiskelijoille maksullisia. Tämä on melkoinen kulttuurinen muutos, toivoa vain sopii, että uusmuotoinen koulutus löytää paikkansa koulutus- ja palvelujärjestelmässä. Toiveena on tietysti ollut, että työnantajat tilaisivat koulutusta työntekijöilleen, silloin koulutus palvelisi myös ehkä nykyistä paremmin strategista suunnittelua. Uusimuotoisen koulutuksen aloitus sijoittuu kuitenkin hankalasti soten valmisteluvaiheeseen, jossa työnjako kuntien ja maakuntien välillä on vielä työn alla.

Nykymuotoisen erikoistumiskoulutuksen alasajo ja uuden koulutuksen suunnittelu tuli melkoisena yllätyksenä puolitoista vuotta sitten. Huippututkimukseen keskittyville yliopistoille ammatillinen erikoistumiskoulutus, kuten täydennyskoulutuskin, eivät ole keskeisiä kiinnostuksen kohteita. Tampereen yliopistossa olimme ennakkoluulottomia ja kehitimme parin kollegan kanssa uudenlaisen kumppanuuteen perustuvan moduulimallin, jossa tilaaja-tuottaja -mallia soveltaen tuotamme sisältöjä uusimuotoisiin koulutuksiin, mutta emme ole enää näiden koulutuksen järjestäjiä.  Pidän tätä ratkaisua innovatiivisena, joskin oudoksuin asetelmaa, jossa vastuuopettaja joutuu kantamaan strategisen vastuun toiminnan alasajosta ja uuden suunnittelusta tietäen, että hänen oma asemansa on vaakalaudalla.

Mieleeni palautuu sosiaalipedagogiikan suuntautumisvaihtoehdon alasajo 2000-luvun alussa. Silloin, kuten nykyisessä rakennemuutoksessakin keskeistä on huolehtia opiskelijoiden oikeusturvasta ja motivaatiosta. Tämän koulutuksen aikana koetuista opettajavaihdoksista päästiin onneksi yli pienin henkilövahingoin. Opiskelijapalaute on ollut myönteistä kautta linjan, mutta nyt teiden erotessa oli hyvä kuulla, kuinka opiskelijat korostivat kokemuksenaan etuoikeutta olla mukana tällaisessa koulutuksessa.

”Erko” etsii paikkaansa koulutusjärjestelmässä ja meidän ”spesialistimme” palvelujärjestelmässä. Paikkaansa etsii myös yksi ”erko”-opettaja, joka koulutuksen rakennemuutoksessa jäi ilman profiilia ja asemaa, kun kahdeksan vuotta kestänyt määräaikainen professuuri päättyy vuodenvaihteessa. Eläkkeelle ei ole tarkoitus  vielä vähään aikaan jäädä, eikä tällä kokemuksella oikein kiinnosta matalampi statuskaan huonommalla palkalla. Katsotaan nyt, sanoi tohtori.