Kiitos ja näkemiin äiti

Kun isä kuoli kuusi vuotta sitten, muistan itkeneeni, etten ehtinyt hyvästellä häntä. Äidin ehdin, hänen kuolemastaan on nyt puolitoista kuukautta. Saattohoitovaihe kesti vain pari viikkoa, mutta ne päivät olivat tärkeitä jäähyväisten kannalta. Etukäteen oli huolettanut, ehdinkö ajoissa paikalle – loppuvaiheessa jo rukoilin, että sairas ja väsynyt ihminen pääsisi pian lähtemään.

Kuolevan vierellä oleminen ei ole helppo tehtävä. On tuskallista seurata hidasta hiipumista, kun tuntuu, ettei voi tehdä paljonkaan lähtevän hyväksi, olla vain. Kun syöminen ja juominen lakkaavat ja valveilla olon hetket käyvät yhä lyhyemmiksi, sitä kyselee, mitä tahdot minun tekevän? Ja kun vastausta ei kuulu, on tulkittava. 

Erityisen vaikeaksi koin lähestyvästä kuolemasta puhumisen. Soitto kirkkoherranvirastoon ratkaisi asian: pappi tuli käymään, ja hyvä pappi tulikin.

”Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan”. – Aamen, siinä olivat sanat!

”Sattuuko sinuun, otatko lääkettä?” Omahoitajan lähellä olo ja kivunlievitys olivat olennainen osa saattohoitoa. Me omaiset koetimme tarjota makuelämyksiä, lehtien lukemista ja hiljaista musiikkia lyhyinä valveillaoloa hetkinä.

Kun lämpö sitten vähitellen pakenee rakkaan ihmisen jäsenistä ja tiedät, että aika alkaa olla lopussa, hän avaa vielä silmänsä ja sanoo jotakin – kiitos? Vasta silloin löydän omat sanani, kyynelsilmin vakuutan: lähde vain, sinua ollaan vastassa. Sitten siunaan hänet. Hän henkäisee pari kertaa ja on poissa.

Kajaanin Arvolakodissa on kaunis tapa pukea kuollut juhlavaatteisiinsa. Siinä äiti lepäsi vuoteellaan seuraavana päivänä kauniisti laitettuna ja elottomana, kun joimme vielä omahoitajan keittämät lähtökahvit äidin sisarusten kanssa hänen vierellään ja lauloimme hoitokodin henkilökunnan kanssa pyhiinvaeltajien laulun ”Maa on niin kaunis”.

Luopumista oli tehty pitkin matkaa, mutta saattohoito, hautajaisjärjestelyt ja rituaalit auttoivat surutyössä. Kotiseudulla elää vielä perinne, jossa ruumisauto ajaa kappelille kodin kautta, tässä tapauksessa hoitokodin. Enoni lähti vielä saattelemaan kappelille. 

Ennen hautajaisia kirkon tapulissa soitettiin sanomakelloja, laskimme heleiden lyönneistä äidin iän.

Hautaan siunaamisen hoiti pappi, joka osasi herkästi sanoittaa äidin elämää ja eli lämpimästi mukana surussamme. ”Anna hänelle ikuinen valo.” Kainuussa kun ollaan, hautajaisiin tulevat paitsi sukulaiset, myös entiset naapurit ja kyläläiset. ”Hän on jo perillä, me vielä matkalla”, lohdutimme  toisiamme muistotilaisuudessa. 

Kiitos ja näkemiin äiti!

Tampereen yliopisto, kiitos ja näkemiin!

Niin siinä sitten kävi, että työni Tampereen yliopistossa päättyi heinäkuun lopussa. Myönnän, että haikealta tuntui viimeistään siinä vaiheessa, kun avaimet ja tietokone oli palautettu työhuoneen pöydälle. Lähtöä helpottivat pitkät jäähyväiset, jotka alkoivat kaksi vuotta sitten siirtyessäni Porin yliopistokeskukseen.

Lähtökahveilla kesäkuussa kertasin kollegoilleni työhistoriaani ja summasin seuraavasti: ”Teille, jotka jäätte, haluan vielä sanoa: tämä huippuretoriikan varaan vannova uusi yliopisto jättää varjoonsa toisen tavan jäsentää tätä työtä. Itse olen ymmärtänyt tämän työn palvelutehtävänä. Yliopisto tarvitsee huippututkimusta, mutta jokaisen huippututkijan takana on joku yhteisö, joka luo perustan tähän tehtävään. Huippuajattelu sulkee ulkopuolelleen suuren joukon työyhteisön jäseniä: myös opetus ja ohjaus voivat olla huippua! Jos ymmärtäisimme, että hyvä tulos syntyy yhdessä ryhmätyönä, se voisi olla anonyymiakin. Niin kuin ikoni, jota ei signeerata tai kansansävelmä Savosta tai Pohjanmaalta.”

Minun palvelutehtäväni alkoi Oulun tuomiokirkossa huhtikuussa 1980, kun minut vihittiin sisaren virkaan, tätä kutsumusta koen toteuttaneeni myös Tampereen yliopistossa. Kainuulaisen syrjäkylän pienviljelijäperheestä lähteneenä, sukuni toistaiseksi ainoana tohtorina, olen kiitollinen hyvinvointivaltiolle tästä luokkaretkestä. On ollut suuri kunnia palvella Tampereen yliopistoa 30 vuotta. Tulin tänne tyhjin käsin, tyhjin käsin myös lähden täältä. Kirjoitin maaliskuun blogissani sivuraide -kokemuksestani, nyt kuitenkin haluan vain sanoa koko sydämestäni: kiitos ja näkemiin!

 

Yhteisösosiaalityötä muuttuvassa toimintaympäristössä

Valmisteilla oleva sosiaali- ja terveyspalvelujen uudelleenorganisointi luo sosiaalisen tilauksen sosiaalityön kumppanuuteen paikallisyhteisöjen kanssa ja vuoropuheluun asukkaiden kanssa. Yhteisösosiaalityöllä voisi olla tärkeä rooli tässä palvelujen kehittämisessä.

Hallinnon tutkimuksen näkökulmasta tarkasteltuna modernin yhdyskuntatyön vaihe (1970−1990) asettuu perinteisen julkisen hallinnon (Public Administration, PA) kehykseen, jolle leimallista on sen kiinteä ajallinen yhteys hyvinvointivaltion kultakauteen ja sen arvoperustaan. Tuolloin yhteiskunnan oletettiin lähtökohtaisesti vastaavan kansalaisten sosiaalisiin ja taloudellisiin tarpeisiin kehdosta hautaan tasa-arvoisesti sekä tarjontalähtöisinä julkisina ja ammatillisiin standardeihin perustuvina palveluina.

Tätä seurannut yhteisösosiaalityön alkuvaihe jälkimoderneine strategioineen asettuu puolestaan Uuden julkisjohtamisen (New Public Management, NPM) (2000−2010) kehykseen, joka keskittyi julkishallinnon organisaatioiden sisäisen hallinnon kehittämiseen yksityisen sektorin oppien mukaisesti muun muassa siirtymällä ammattijohtajuuteen julkispalveluissa. Yhteisösosiaalityössä tämä vaihe ilmeni kommunitarististen painotusten voimistumisena.

Nykyinen vaihe (2010−) näyttäisi sijoittuvan uuden julkisen hallinnan (New Public Governance, NPG) kehykseen, joka on siirtänyt tarkastelun painopisteen kuntaorganisaation sisäisestä kehittämisestä yhteistyöverkostoihin ja kumppanuuksiin eri toimijoiden kanssa. Yhteisöllinen ja asukaskeskeinen näkökulma painottaa vahvasti kansalaisten osallistumisen tärkeyttä ja korostaa ajattelutapaa, jossa erilaiset palveluntuottajat ja kansalaiset antavat kukin oman panoksensa julkisten palvelujen suunnitteluun ja tuottamiseen.

Julkisen ja yksityisen yhdyspinnoilla toimivassa yhteisösosiaalityössä on hybridiorganisaation piirteitä. Sen toimintamalli perustuu eri sektoreiden toimintaperiaatteiden yhdistämiseen ja kykyyn tehtävien tasolla yhdistää palvelujärjestelmien kannalta keskeiset yhteistyötahot toiminnalliseksi kokonaisuudeksi. Sosiaalityön näkökulmasta hybridimallit voisivat parhaimmillaan mahdollistaa myös avautumisen muiden ammattiryhmien suuntaan. Yhdyskuntatyöntekijät voidaan nähdä moni- ja hybridiammattilaisina, muuntautumiskykyisinä sosiaalityön ammattilaisina, ”jotka hyödyntävät työssään useaa eri ammattitaitoa”.

(Teksti on toimitettu ja se perustuu julkaisuun Roivainen Irene, Kostiainen Tuula & Metteri Anna (2019): Yhteisösosiaalityötä muuttuvassa toimintaympäristössä. Teoksessa Anneli Pohjola, Tarja Kemppainen, Asta Niskala & Nina Peronius (toim.): Yhteiskunnallisen asemansa ottava sosiaalityö, 277-301).

Mummon markka

Sotea ei saatu maaliin edellisellä hallituskaudella, nyt uusien kansanedustajien pöydillä on soten lisäksi myös sotu-uudistus. Vanhusten köyhyys ja siihen kytkeytyvä hoivaköyhyys ((Kröger 2019) on vakava yhteiskunnallinen ongelma.
Kun viime vuosina olen hoitanut äitini asioita, olen tutustunut vanhojen ihmisten toimeentulokysymyksiin ruohonjuuritasolla. Jotain on mielestäni vakavasti pielessä, kun kalliin tehostetun palveluasumisen piirissä oleva mökin mummo joutuu lähtökohtaisesti maksamaan veroja 15 prosenttia, vaikka hänen tulonsa eivät todistettavasti riitä elinkustannuksiin. Asia kyllä korjaantuu yleensä lopullisessa verotuksessa, mutta vain, jos veroehdotukseen tehdään tarvittavat muutokset. Mietin, miksi veroehdotuksen pohjassa eivät näy esimerkiksi edellisenä vuonna ilmoitetut sairauskulut; harvemmin vanha ja sairas ihminen on kokenut ihmeparantumisen kuluneen vuoden aikana. Kaikilla vanhuksilla ei myöskään ole omaista tai edunvalvojaa, joka tarkistaisi veroehdotuksen tiedot.
Mutta saadakseen hyvitystä edes veronpalautuksena, on verottajalle  ilmoitettava lomakkeella 14 A kotitalousvähennystä koskevat tiedot. Siivous ja pyykkihuolto ovat vähennyskelpoisia, hoivakin, ellei ole palvelusetelin saaja. Hoivakulut muodostavat kuitenkin suurimman menoerän, olisi järkeenkäypää, että myös palvelusetelin saaja saisi kohtuullisen osan kuluista vähennyksiin.
Toinen tärkeä lomake on 50A ansiotulojen vähennyksiä koskeva lomake, johon merkitään sairaskuluvähennykset. Yllättävää on, että niitäkin hyväksytään taulukon mukaan enintään 1400 euroa. Kun lääkkeet, sairaalakäynnit, fysioterapia, ja sairauskulut summataan yhteen, kulut saattavat olla tuntuvasti suurempia.
Kuinka paljon vanhojen ihmisten varoja katoaakaan järjestelmien pohjattomaan pussiin, kun ne eivät tunnista ja tunnusta heidän taloudellista tilannettaan. Järjestelmien siilot eivät keskustele keskenään, verottaja tekee yhtä, Kela toista ja kunta kolmatta.
Ja sitten on tämä digi- aika, joka sulkee ulkopuolelleen suuren osan vanhoja ihmisiä ja johtaa palvelujen alikäyttöön. Kysyn vaan, kuka hyötyy? Ei ainakaan vanha ja sairas ihminen.

Sivuraiteella

 

Olen innokas junalla matkustaja, tänäkin vuonna olen kulkenut raiteita pitkin töihin Poriin ja äitiä tervehtimään Kajaaniin. Kun sattuneesta syystä olen kuluvan kevään aikana pohtinut työuraani, näyttäytyy sekin matkana akateemisen työyhteisön pääraiteelta erilaisille sivuraiteille.
Ensimmäinen virkani Tampereen yliopistossa oli toimia sosiaalipedagogiikan yliassistenttina 2000- luvun alussa. Romaanisen kielialueen sosiaalipedagogiikka oli tärkeä, mutta lyhyeen loppunut avaus, koska se ei mahtunut sosiaalityön valtavirran suunnitelmiin.
Toinen laaja vastuualueeni oli vastata sosiaalityön erikoistumiskoulutuksesta Tampereen yliopistossa kahdeksan vuoden ajan. Opetus- ja kulttuuriministeriön toimesta tämä tutkintoperustainen erikoisalakoulutus ajettiin alas ja korvattiin uudella ja ketterämmällä erikoisalakoulutuksella. Tohtorikoulutuksen rinnalla tällaiset ammatilliset koulutusohjelmat kuuluvat jo lähtökohtaisesti akateemisen yhteisön marginaaliin. Toisin kuin muut yliopistot, Tampereen yliopisto ei tässä vaiheessa vakinaistanut professoriaan, vaikka kelpoisuuteni professuuriin oli todettu kahdessa avoimessa haussa vähän tätä ennen.

Ja edelleen, nykyinen ja pian päättyvä Porin tehtäväkin näyttäytyy yhtenä sivuraiteena, kun päätehtäväni on kouluttaa ammattikorkeakoulun väylän kautta tulevia opiskelijoita maistereiksi ja suoraan työelämään. Harvemmin nämä opiskelijat hakeutuvat jatko-opintoihin, vaikka kykyjä ja taipumuksia heillä voisi ollakin.
Olen kuvannut katkonaista urapolkuani siksak-käyränä. Määräaikaisena työntekijänä olen ottanut vastaan aina uuden haasteen ja lähtenyt viemään hanketta eteenpäin. Kaikkia tehtäviäni on luonnehtinut opetuspainotteinen profiili, tutkimusta on tehty, jos sille on jäänyt aikaa; tutkimuksen suuntakin on välillä vaihtunut tehtävän vaihtuessa.
Sivuraiteen erottaa pääraiteesta se, että se johtaa syrjäkulmille, pois keskuksen silmistä ja mielestä. Sivuraiteelle lähdetään kuitenkin aina pääasemalta viemään yhteistä näkyä ja strategiaa eteen päin. Nämä pari vuotta Porissa ovat osoittaneet minulle, kuinka tärkeää työtä yliopistokeskuksissa tehdään eri yhteisöjen yhdyspinnoilla. Pieni työyhteisö on myös oma ekolokeronsa, jossa on työrauha ja hyvä yhteistyö eri tutkinto-ohjelmien välillä.
Olen vastuuopettajana koettanut vastata siitä, että opiskelijat saavat perusvalmiudet tutkimuksen tekemiseen. En jaksa uskoa, etteikö tälle olisi tarvetta jatkossakin, vaikka huippuretoriikka saattaa houkutella uskomaan, että huiput pärjäävät omillaan. Yliopiston tulos syntyy tutkimusrahoituksen ohella suoritetuista tutkinnoista, suoritetut tutkinnot tehokkaasta ohjauksesta.
Pendelöinti pääaseman ja sivuaseman välillä jatkuu vielä tämän kevään ajan. Vanha interreilaaja on omimmillaan. Olen ilmoittanut, etten tällä kokemuksella palaa yliopistonlehtorin tehtävään, jota en ole koskaan 100-prosenttisena hoitanut; näihin tehtäviin on jonossa nuoria, määräaikaisissa työsuhteissa olevia päteviä naisia.