Hervanta ei ole Rinkeby

Lähiöt ovat nousseet jälleen julkiseen keskusteluun. Keskusteluun asuinalueiden eriytymisestä, segregaatiosta sekoittuvat puheet nuorten rikollisuudesta ja jengiytymisestä erityisesti suhteessa maahanmuuttajiin. Tarkoitushakuisesti väitetään Suomen olevan ”Ruotsin tiellä”.

Väittelin yhteiskuntatieteiden tohtoriksi lähiöaiheisella väitöskirjallani vuonna 1999.  Väitöstutkimukseni ”Sokeripala metsän keskellä -Lähiö sanomalehden konstruktiona” käsitteli Helsingin Sanomien lähiökirjoittelua vuosina 1955–1993. Empiirisen analyysin perusteella väitin, että lähiö oli viimeiset kolmekymmentä vuotta kuvattu ongelmakeskeisesti Hesarin kirjoittelussa. Kun vielä 1950–1960-lukujen taitteessa lähiöt olivat näyttäytyneet modernin, kaupunkimaisen elämäntavan lupauksena, uutena, uljaana ”asumalähiönä”, tuli lähiöistä 1960-luvun lopulta lähtien ongelma niin fyysisenä, sosiaalisena kuin toiminnallisenakin ympäristönä. Sanomalehti rakensi lähiön rumasti rakennetuksi, köyhäksi ja toiminnallisesti virikkeettömäksi asuinalueeksi. Lähiö edusti kulttuurisesti toiseutta ja marginalisaatiota: asuinalueet voivat syrjäytyä siinä missä yksilötkin!

Lamavuodet toivat suomalaiseen julkiseen keskusteluun amerikkalaisvaikutteisen puheen ”alaluokasta”, ”köyhyyskulttuurista”, ”kaupunkiköyhälistöstä” tai ”urbaaneista slummeista”, se tarjosi kyllä ongelmille osoitteita ja leimasi niissä asuvat ihmiset, mutta ei auttanut heitä. Köyhistä, päihteidenkäyttäjistä, mielenterveysongelmaisista, pitkäaikaistyöttömistä ja toimeentulotukiasiakkaista näytti tulevan vähintäänkin kanssasyyllisiä tilanteeseensa. Syyllistettyjen listaan voisi lisätä myös maahanmuuttajat. Väitöskirjani valmistumisen aikoihin julkinen keskustelu lähiöiden maahanmuuttajaväestöstä oli vasta alkamassa, eikä se siten noussut kirjoittelussa esille.

Olen tutkinut Tampereen Hervantaakin. Se ei ole Rinkeby, vaikka onkin yli 20 000 asukkaan monikulttuurinen lähiö. Hervannan tytärkaupunki leimautui jo alkuvuosina 1970-luvulla, minkä seurauksena siellä monipuolistettiin asuntorakentamista, kehitettiin palveluja ja lisättiin viranomaisyhteistyötä. Hervannassa toteutettu yhdyskuntatyö muistetaan vieläkin. Seurakunnat ja järjestöt ovat olleet tärkeitä sillanrakentajia alueella, yhtenä esimerkkinä kansainvälisen naisten kohtaamispaikan Naistarin toiminta. Kun Kela, työvoimatoimisto ja sosiaalitoimisto lähtivät Hervannasta, asukkaat kirjelmöivät siitä kaupungille, mutta vahinko oli jo tapahtunut Tulevaisuudessa ratikka tulee helpottamaan liikkumista keskustaan, mutta alueen sisällä jalkautuvan työotteen merkitys ei ole vähentynyt. Keskusteluyhteyttä alueen asukkaisiin on ylläpidettävä, kansalaisjournalismia kehitettävä ja tutkimusta edistettävä.

Uskallan väittää, että Suomessa on onnistuttu pitkälle välttämään kaupunginosien välinen eriytyminen ja ongelmien kasautuminen. Suurissa kaupungeissa sosiaalinen asuntotuotanto keskittyy kyllä edelleen lähiöihin ja maahanmuuttajaväestö niihin, mutta ongelmia ei poisteta vastustamalla sosiaalista asuntotuotantoa ja maahanmuuttajia, päinvastoin. Turkulainen kollega Jarkko Rasinkangas on muistuttanut, että tehokkainta segregaation ennaltaehkäisyä on lähiöiden maahanmuuttajakeskittymien pitäminen vetovoimaisina myös kantaväestön näkökulmasta. Tämä toteutuu lähiöiden rakennuskantaa perusparantamalla, palveluja ja hyviä liikenneyhteyksiä kehittämällä. Kunnallisten vuokra-asuntojen uudis- ja täydennysrakentamisessa sosiaalista sekoittamisella ja asuntojen jakopolitiikalla voidaan myös torjua sosiaalisia ongelmia.  Lähiöissä on ongelmia, mutta ongelma ne eivät ole, ellei niiden anneta muuttua sellaiseksi.

Takaisin pulpettiin?

Kun jätin kaupunginvaltuuston keväällä 2017, olin aivan varma, etten palaa enää politiikkaan. Halusin jättää luottamustoimet nuoremmille ja keskittyä työhöni ja läheisiini. Kun sitten elokuussa 2019 jäin eläkkeelle ja äiti kuoli pian sen jälkeen, aikaa itselle oli enemmän. Suunnittelimme puolisoni kanssa yhteisiä eläkepäiviä ja haaveilimme matkustamisesta, mutta korona vei ne haaveet. Mutta kiitos vihreiden, meidät molemmat on valittu ehdolle kevään 2021 kuntavaaleissa.

Kuuntelin juuri pormestari Lylyn talousarvioehdotusta kaupunginvaltuustolle. En tunne pormestaria lähemmin, kun en ole hänen kaudellaan istunut valtuustossa, mutta asialliselta ja osaavalta henkilöltä hän vaikuttaa. Tänä iltana valtuusto ottaa kantaa ratikan 2.vaiheeseen, ennakkotietojen mukaan esitys menee läpi. Kaupungin talous on selvinnyt hyvin koronakevään haasteista, työllisyystoimia toteutetaan, mutta haasteitakin riittää. Sote tule vaikuttamaan voimakkaasti myös Tampereen kaupungin toimintaan ja toimintaedellytyksiin. Valtuusto tarvitsee osaavia ja kokeneita jäseniä.

Toisin kuin monissa muissa valtuustoryhmissä, Vihreiden ehdokaslista on aina painottunut nuoriin aikuisiin. Kiitos rotaatiokäytäntöjen, valta ei ole valtuustoryhmässämme jäänyt yksiin käsiin.  Ajattelen, että neljän valtuustokauden kokemuksella minulla voisi olla vielä jotain annettavaa valtuustotyöhön. Tässä elämänvaiheessa on kertynyt jo kokemusta myös niin ikääntyvien kuin työikäisten ja lapsiperheiden elämäntilanteista.

Tässäpä perusteluja ehdokkuudelle. Eräs tuttavani suositteli taannoin, että politiikka olisi kannattanut jättää ”huipulla”, kun valtuuston puheenjohtajakausi päättyi. Ajattelen toisin: töitä tehdään yhteisten tavoitteiden eteen sillä mandaatilla, jonka äänestäjät antavat.

Kuntavaalit ovat Tampereella myös pormestarivaalit. Kiinnostuksella odotan, kenet vihreät nimeävät omaksi ehdokkaakseen. Tarjolla on hyviä nimiä Oras Tynkkysestä Satu Hassiin, jos hän lähtee ehdolle. Myös apulaispormestareina meritoituneet Olli-Poika Parviainen ja Jaakko Stenhäll ovat vahvoja nimiä, virkahenkilöuralle lähteneet Anna-Kaisa Heinämäki ja Perttu Pesä tuskin palaavat politiikkaan. Myös Olga Haapa-aho, Jaakko Mustakallio ja Juhana Suoniemi ovat vahvoja ja kokeneita vaikuttajia.

 

Olihan vaalit!


Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaalit käytiin kuluneella viikolla, mutta vaali ei saanut juurikaan huomiota valtamediassa, eikä ihme. Äänioikeutettuja näissä välillisissä vaaleissa ovat vain papit ja hiippa- ja seurakuntien luottamushenkilöt, siis vain murto-osa seurakuntien jäsenistä. Kyseessä on melkoinen demokratiavaje. Toinen erikoisuus liittyy siihen, että papeille ja maallikoille on näissä toimielimissä omat kiintiönsä.

Vaalityötä ennenkin tehneenä näissä vaaleissa kummastutti se, että vaalimainonta oli vähäistä eikä ehdokaspaneeleja juurikaan järjestetty. Kaikki oli kovin salamyhkäistä, lobbausta harrastettiin ehkä kulisseissa. Ei siis kovin avointa ja läpinäkyvää vaikuttamista.

Ehdokaslistoista osa oli selkeästi puoluetunnuksilla, osa ei. Päällisin puolin katsottuna ehdolla oli tasapuolisesti naisia ja miehiä. Siksi olikin melkoinen yllätys, että Tampereen hiippakunnasta läpi meni kirkolliskokoukseen kaikilta listoilta niin papeista kuin maallikoistakin vain miehiä! Tämä oli yllätys omassakin ryhmässä, sillä etukäteen oletin, että kärkeen menisivät aktiiviset naiset, jotka organisoivat vaalitapahtumia, sähköpostilistoja ja järjestivät kynttilävartioita kirkkojen ovilla tasa-arvoisen avioliiton puolesta. Toisin kävi, heidän äänimääränsä eivät yltäneet paikkaan. Valituiksi eivät hiippakunnassamme tulleet myöskään ne, joiden henkilökohtaiseen elämään ratkaisu tasa-arvoisesta avioliitosta vaikuttaa.
Lähdin itse pyydettynä ehdolle kirkolliskokoukseen Avara kirkko- ryhmän listalla. Tämä lista ja vastaavat listat muissakin hiippakunnissa menestyivät erittäin hyvin. Iloitsen siitä, että tasa-arvoinen avioliitto on nyt lähempänä kuin koskaan.
Tilanteessa, jossa kirkolliskokouspaikan voi saada runsaalla kymmenellä äänellä, käytännössä pienet kaveriporukat voivat ratkaista vaalin lopputuloksen. Pitkässä juoksussa vain seurakuntalaisten suora kansanvaali maallikkojäsenten valinnassa on ainoa kestävä ratkaisu.

 

 

Vuosikymmenen vaihduttua

Vuosikymmenen taitteessa on hyvä pysähtyä katselemaan hieman tarkemmin peruutuspeiliä. Kävin joululomalla läpi kaikki 2010-luvulla kirjoittamani blogit.  Vuosikymmenen alkua leimasi aktiivinen osallistuminen kuntapolitiikkaan ja Setlementtityöhön, vuosikymmenen loppupuolta taas epävarmuus työelämässä ja perheen merkityksen kasvu.

Valtuuston puheenjohtajakauteni (2009-2012) oli repivää aikaa tamperelaisessa kuntapolitiikassa. Positiivista murroksessa oli se, että ns. aseveliakseli murtui, mutta ongelmallista se, että vasemmistopuolueet eivät olleet mukana valtakoalitiossa. En ollut tavoitellut puheenjohtajan paikkaa, vaan olin kannattanut sen antamista toiseksi suurimmalle puolueelle, sosialidemokraateille. Valtuusto linjasi isoja asioita, kuten Rantaväylän tunnelia ja ratikkaa.

Oman mausteensa politiikkavuosille antoi se, että puolisoni Pauli Välimäki toimi erityisavustajana sekä pormestari Niemisen että pormestari Ikosen esikunnissa. Kaupungin asioita hoidettiin monesti keittiön pöydän ääressä. Muistan kiitollisuudella vuosia Tampereen kuntapolitiikassa, ne ovat olleet minun demokratiakouluni.

Yliopistolla hoidin sosiaalityön erikoisalakoulutuksesta vastaavan professorin tehtävää vuoden 2016 loppuun, jolloin OKM päätti lopettaa tutkintoperustaisen koulutuksen. Onneksi pääsin vielä pariksi vuodeksi sosiaalityön professoriksi Poriin ja näin päättämään työurani yliopistolla.

Vuosikymmenen alussa kuopuksemme Tuomas asui vielä kotona, nyt kaikki lapset ovat aikuisia, saaneet yliopisto-opintonsa päätökseen ja päässet kiinni työelämään. Vuosikymmenen kuluessa esikoisemme Tuukan perheeseen on syntynyt kolme poikaa, meille niin rakkaat Toivo, Niilo ja Juho. Päivityksiä lukiessa muistuivat mieleen Viljan opinnot, milloin Italiassa, Norjassa ja Yhdysvalloissa. Onneksemme kaikki lapset asuvat nyt puolisoineen Tampereella.

Uuden vuosikymmenen kynnyksellä avautuu ovi tai aikaikkuna tulevaan vuosikymmeneen. Kun jäin eläkkeelle elokuun alussa, aloin säännöllisesti kirjata ylös, missä olin, keitä tapasin kunakin päivänä.  Elämä on rauhoittunut ja selkiytynyt. En vielä tiedä, mitä alkanut vuosikymmen tuo tullessaan, mutta olen tarttunut mielelläni pieniin työtarjouksiin ja luottamustehtäviin. Lähdin myös ehdokkaaksi Kirkolliskokousvaaleissa, koska haluan antaa tukeni Avara kirkko -ryhmän tavoitteille ja työlle. Palkkatyö päättyi, mutta työ jatkuu.

Iloitsen siitä, että aikaa perheelle on nyt enemmän. Äidin elämän päättyminen viime syksynä jätti suuren aukon elämääni, olinhan käynyt hänen luonaan kuukausittain Kajaanissa  jo usean vuoden ajan.

Niin kuin vanhat ihmiset, myös vanhat talot tarvitsevat hyvää huolenpitoa, siinä meillä riittää urakkaa molempien kotipaikoissa. Kokeilemme nyt käytännössä monipaikkaista elämää, voimme asua osan vuotta Kokkolassa ja Sotkamossa, mutta koti pysyy myös Tampereella.

Elämä on suuri lahja. Kun vuonna 2010 jouduin yllättäen pidemmäksi aikaa sairaalaan pienen operaation komplikaatioiden vuoksi, opin jotakin elämän hauraudesta. Tulevaisuutta ei kannata suunnitella kovin tarkkaan, mutta unelmoida saa joka päivä ja iloita pienistä askeleista.

 

Kiitos ja näkemiin äiti

Kun isä kuoli kuusi vuotta sitten, muistan itkeneeni, etten ehtinyt hyvästellä häntä. Äidin ehdin, hänen kuolemastaan on nyt puolitoista kuukautta. Saattohoitovaihe kesti vain pari viikkoa, mutta ne päivät olivat tärkeitä jäähyväisten kannalta. Etukäteen oli huolettanut, ehdinkö ajoissa paikalle – loppuvaiheessa jo rukoilin, että sairas ja väsynyt ihminen pääsisi pian lähtemään.

Kuolevan vierellä oleminen ei ole helppo tehtävä. On tuskallista seurata hidasta hiipumista, kun tuntuu, ettei voi tehdä paljonkaan lähtevän hyväksi, olla vain. Kun syöminen ja juominen lakkaavat ja valveilla olon hetket käyvät yhä lyhyemmiksi, sitä kyselee, mitä tahdot minun tekevän? Ja kun vastausta ei kuulu, on tulkittava. 

Erityisen vaikeaksi koin lähestyvästä kuolemasta puhumisen. Soitto kirkkoherranvirastoon ratkaisi asian: pappi tuli käymään, ja hyvä pappi tulikin.

”Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan”. – Aamen, siinä olivat sanat!

”Sattuuko sinuun, otatko lääkettä?” Omahoitajan lähellä olo ja kivunlievitys olivat olennainen osa saattohoitoa. Me omaiset koetimme tarjota makuelämyksiä, lehtien lukemista ja hiljaista musiikkia lyhyinä valveillaoloa hetkinä.

Kun lämpö sitten vähitellen pakenee rakkaan ihmisen jäsenistä ja tiedät, että aika alkaa olla lopussa, hän avaa vielä silmänsä ja sanoo jotakin – kiitos? Vasta silloin löydän omat sanani, kyynelsilmin vakuutan: lähde vain, sinua ollaan vastassa. Sitten siunaan hänet. Hän henkäisee pari kertaa ja on poissa.

Kajaanin Arvolakodissa on kaunis tapa pukea kuollut juhlavaatteisiinsa. Siinä äiti lepäsi vuoteellaan seuraavana päivänä kauniisti laitettuna ja elottomana, kun joimme vielä omahoitajan keittämät lähtökahvit äidin sisarusten kanssa hänen vierellään ja lauloimme hoitokodin henkilökunnan kanssa pyhiinvaeltajien laulun ”Maa on niin kaunis”.

Luopumista oli tehty pitkin matkaa, mutta saattohoito, hautajaisjärjestelyt ja rituaalit auttoivat surutyössä. Kotiseudulla elää vielä perinne, jossa ruumisauto ajaa kappelille kodin kautta, tässä tapauksessa hoitokodin. Enoni lähti vielä saattelemaan kappelille. 

Ennen hautajaisia kirkon tapulissa soitettiin sanomakelloja, laskimme heleiden lyönneistä äidin iän.

Hautaan siunaamisen hoiti pappi, joka osasi herkästi sanoittaa äidin elämää ja eli lämpimästi mukana surussamme. ”Anna hänelle ikuinen valo.” Kainuussa kun ollaan, hautajaisiin tulevat paitsi sukulaiset, myös entiset naapurit ja kyläläiset. ”Hän on jo perillä, me vielä matkalla”, lohdutimme  toisiamme muistotilaisuudessa. 

Kiitos ja näkemiin äiti!