Puunkaatoja lintujen pesimäaikana

Tampereen kaupunki ei lepää kesälläkään, kesälomat vaikuttavat pikemminkin lisäävän touhukkuutta joillakin rintamilla. Viinikassa sijaitsevan Tampereen Vuokra-asuntojen kohteessa on kaadettu eilen runkokaupalla puita. Toisin kuin ennakkotieto kertoi, kyseessä ei ollut mitenkään pienimuotoinen harvennus, vaan massiivinen toimenpide, joka on saanut asukkaat suunniltaan. Ja törkeä ympäristöteko se onkin, sillä puita kaadetaan lintujen pesimäaikana.

Siitä on jo useita vuosia, kun jouduimme puuttumaan vastaavaan asiaan Vuokratalosäätiön hallituksessa, jolloin saimme asukasedustajien, Kivistön Annelin ja Haapaniemen Liisan kanssa linjattua niin, ettei puita kaadettaisi VTS:n kohteissa lintujen pesimäaikana, toukokuun alusta heinäkuun loppuun. Olen ollut siinä käsityksessä, että silloin tehtiin myös kaupunginhallituksessa linjaus, ettei myöskään kaupungin muissa kohteissa tai alueella saisi kaataa puita tänä aikana.

Asukkaiden huolena oli eilen, että puunkaatajat saapuvat savotalle taas aamuvarhaisella. Apulaispormestari Hanhilahdelta saimme kuitenkin illalla tiedon, että hakkuut keskeytetään. Poliitikkoihin on oltu yhteydessä asiassa: Virtasen Sirkkaliisa ja Olli-Poika Parviainen ainakin kävivät eilen paikanpäälläkin, Kivistön Anneli ja Erkki Axén olivat kuulemani mukaan menossa sinne tänään. Voi tätä kuntademokratian tilaa: asukkaille tieto on tuotu ilmoitusasiana ilman keskustelua ja neuvotteluja.

Rieväkylän Ritu horisee

Vanhan kirjallisuuden päivät Sastamalassa meinasivat tänä vuonna sivu suun. Uutinen professori Irma Sulkusen saamasta Warelius -palkinnosta herätti kuitenkin meidät niin, että ehdin eilen iltapäivällä kuuntelemaan ”Kotirintamalta ei mitään uutta” – luentoja. Ja kyllä kannatti: ihastuin Riku Korhosen runolliseen ilmaisuus ja Sirpa Kähkösen tulkintoihin. Päivien kotirintamateema liippaa läheltä yhtä kesähankettani kirjoittaa artikkeli eteläpohjalaisista kotirintamanaisista, joiden kuvauksista on ohjauksessani tehty useita pro gradu -töitä. Väkeä päivillä oli vähemmän edellisvuosiin verrattuna; pohdimme keskenämme, johtuiko se helteestä, talouden taantumasta vaiko päivien teemasta. Lukemista tuli taas hankittua kassitolkulla.

Ensimmäisen lomapäivän iltakahveet menivät väärään kurkkuun, kun luimme Rieväkylän Ritun kolumnin Tamperelaisessa: ”Kaupungilla liikkuu sellainen – monien varmaksi väittämä juttu – että nykyinen pormestarimme Timo P. Nieminen jättäisi hommansa kuluvan vaalikauden puolivälissä, siis ensi vuonna, ja hänen tilalleen valittaisiin Airaksinen.” Ritu väittää edelleen, että asia olisi sovittu kokoomuksessa ja suostumus ratkaisuun olisi haettu ”valtakoalition muilta osapuolilta”.

Ritu levittää jo kesäkuussa mätäkuun juttuja. Väite on täysin perätön, ja jäljet johtavat suoraan tunnetulle sylttytehtaalle. Väite on suora lyönti pormestarin vyön alle, mutta ei siinä kaikki: myös apulaispormestari Airaksinen asetetaan outoon valoon. Olen aivan varma, että pormestari Nieminen nauttii koko XL-koalition luottamusta.

Taitaa olla kaupunkilehden päätoimittaja kesälomalla, kun tällainen ”Ruokolahden leijona” pääsee lehteen ilman lähdekritiikkiä.

Kesäloma alkaa

Tänään oli viimeinen kokous ennen kesälomaa: kokoustimme seutuhallituksen kanssa Orivedellä. Valtuuston kevätkauden päätös kaksi viikkoa sitten oli varsinainen superkokous: istuimme kaiken kaikkiaan kymmenisen tuntia puhumassa tilinpäätöksestä, strategiasta ja muista ajankohtaisista asioista.

Ensimmäisenä väliarviona uudelle valtuustolle voisi antaa kouluarvosanan 8. Valtuusto on oppinut kevään aikana jo talon tavoille, vaikka vieläkin salissa esiintyy ajoittain rauhattomuutta. Puheenvuorot ovat -harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta – asiallisia. Totesin jo alkuvuodesta valtuustoryhmien puheenjohtajille, että heidän on pidettävä joukkonsa järjestyksessä, muutoin puutun heidän toimintaansa. Se on tepsinyt. Olen ollut näkevinäni myös yhteistyöhakuisuuden lisääntymistä opposition ja valta-akselin välillä, vaikka ylilyöntejä ja turhaa vastakkainasettelua edelleenkin esiintyy joidenkin valtuutettujen puheenvuoroissa.

Itselleni kevätkausi on ollut suuri haaste. Puheenjohtajan työ ei ole pelkkää istumista, vaikka yksi valtuutettu taannoin niin väittikin, vaan se vaatii valppautta, tarkkuutta ja kirjaimellisesti johtamista. Itselleni on ollut suuri haaste jo pelkän kokoustekniikan hallitseminen, eihän meillä pienten ryhmien edustajilla ole ollut aikaisemmin mahdollisuutta harjoitella puheenjohtajuuksia pienemmillä luottamuspaikoilla. Olen pitäytynyt koko kevään tiukasti puheenjohtajan roolissani, mutta syksyllä on aika pitää puheita myös omasta pulpetista. Puhuttavaa kyllä riittää: Koukkuniemi on taas tapetilla, lastensuojelumenot ovat huimassa kasvussa, Hämeenkadulta puuttuu pyörätie…

Ihmisten käsitykset puheenjohtajan työstä ovat kovin erilaisia: siinä missä joku luulee sen olevan pelkkää katteetonta vuosipalkkion nauttimista, kyselevät toiset, onko se päätyöni. Kyseessä on luottamustoimi, joka vie kohtuullisen paljon aikaa myös kokousten ulkopuolella, sillä valtuuston puheenjohtaja istuu asemansa perusteella muissakin toimielimissä, kuten viikoittain kaupunginhallituksessa ja n. kerran kuukaudessa kokoontuvassa tarkastustoimikunnassa. Tämän päälle tulevat erilaiset edustustehtävät, tavallisesti viikonloppuina. Virkatöiden päälle teen siis suhteellisen monta tuntia viikottain puheenjohtajuuteen liittyviä tehtäviä. Myöskään kuukauden kokoustauko kesällä ei ole vailla edustuskeikkoja: avaan mm. taidenäyttelyn heinäkuun ensimmäisenä perjantaina ja vastaan kuun lopulla pormestarin kanssa Raatihuoneella Euroopan Nuorten Olympiafestivaalien vastaanotosta. Elokuussa onkin edessä jo uudet haasteet niin kokousten kuin edustamisenkin suhteen; ruotsin kielen verryttely alkaa lomalla dekkareiden lukemisella.

Parin päivän päästä alkaa myös kesäloma töistä. Loma merkitsee aikaa itselle, perheelle ja sukulaisille. Heinäkuun alussa suuntaamme Seinäjoelle, emme kuitenkaan Tangomarkkinoille, vaan ”Körttijuhlille”. Kukapa tietää, vaikka tässä innostuisi myös blogipäiväkirjaa kirjoittamaan, kevätkausi vei kyllä kaikki mehut luovuudelta ja muistiin kirjaamiselta.

Tervehdyspuhe valtakunnallisten lähetysjuhlien avajaisissa 5.6.2009

Puheenvuoro Valtakunnallisten Lähetysjuhlien avajaisissa 5.6.2009

Arvoisat juhlavieraat, hyvät kuulijat, tervetuloa Tampereelle!

Distinguished guests, Ladies and Gentlemen, Dear friends, on behalf of the city of Tampere it is my great pleasure to welcome all of you to our city!

Valtakunnallisten Lähetysjuhlien teema ”Uudet jaot” on monimerkityksinen: yhtäältä se tuntuu viittaavan erilaisiin jakoihin ja toisaalta jakamiseen. Ajatus jaoista puhuttelee tässä kaupungissa, jossa yhdeksänkymmentä vuotta sitten koetun kansalaissodan jakolinjat ovat edelleen muistissa. Lähetysjuhlien yhteydessä uusilla jaoilla viitataan maailmanlaajuiseen epäoikeudenmukaiseen jakopolitiikkaan, jota nykyinen talouskriisi edelleen syventää. Se koettelee voimakkaasti nimenomaan kehittyviä maita nälänhätänä, aliravitsemuksena ja ruoan puutteena. Globaalit kriisit uhkaavat – kuten kehitysjärjestöt muistuttavat – erityisesti haavoittuvimpia ryhmiä, kuten naisia, lapsia ja vammaisia.

The theme ”Uudet jaot”, The New Deals, seems to refer, on the one hand, to dividing borderlines, and, on the other hand, to the division of resources in a global context. It thus reminds us of the gap between the poor and the rich people in the world.

Kun kiinnostus lähetystyötä kohtaan heräsi Suomessa sataviisikymmentä vuotta sitten, tarkoitus oli alun perin lähteä ”suomensukuisten pakanakansain” pariin Pohjois-Venäjälle ja Siperiaan. Venäjän hallitsija asetti kuitenkin Lähetysseuran toimiluvan ehdoksi, ettei seura saisi toimia Venäjän valtakunnan alueella. Niinpä lähetystyön ensimmäiseksi kohteeksi tuli saksalaisten lähetystyöntekijöiden neuvosta Lounais-Afrikan Ambomaa. Innostus lähetystyöhön heräsi varhain myös Tampereella, jossa tehtailija Wilhelm von Nottbeck oli varustamassa Martti Rautasta Ambomaan matkalle vuonna 1868. Noihin aikoihin Finlaysonin tehtaassa alettiin kutoa lähetyspalttinaksi nimettyä pukukangasta.

Our city Tampere was founded 230 (two hundred and thirty) years ago It is a city with an industrial history, to which also missionary work has been connected through the Finlayson factory and Wilhelm Nottbeck.

Sataviisikymmentävuotiaalla Suomen Lähetysseuralla on kiistatta merkittävä asema suomalaisen kehitysmaatoiminnan uranuurtajana. Sen toimintaan on kuulunut keskeisesti sanajulistuksen ohella myös käytännönläheinen hoiva- ja kasvatustyö, onhan työntekijöistä suurin osa ollut naisia.

Suomen Lähetysseuran työtä voi hyvällä syyllä pitää myös kulttuurisen vuoropuhelun edistäjänä ja siltojen rakentajana eri tavoin ajattelevien ihmisten ja yhteisöjen välillä. Tampereen kaupunki on saanut tästä oman osansa kehittäessään yhteistyötä tansanialaisen Mwanzan kaupungin kanssa ja toimiessaan viime vuonna Suomen Unicef-kaupunkina ja ensimmäisenä Reilun kaupan kaupunkina.

Tämän päivän näkökulmasta on ehkä vaikeaa hahmottaa kulttuurista välimatkaa, jonka lähetyskentille lähtevät ovat joutuneet kohtaamaan. Olli Löytty kuvaa väitöskirjassaan ”Ambomaamme – suomalaisen lähetyskirjallisuuden me ja muut” koskettavasti suomalaisten lähettien vilpitöntä pyrkimystä asettua elämään lähelle afrikkalaisia yhteisöjä. Kuitenkin kulttuurinen kohtaaminen näyttäytyy kuvauksissa tasapainotteluna kulttuurien välisiä eroja korostavan vieraan pelon ja samanlaisuuden ihanteeseen tuudittautuvan vieraan kulttuurin ihannoinnin välillä. Vaihtoehdoksi toiseuttavalle ajattelulle tutkija ehdottaa ksenosofiaa, vierasta koskevaa viisautta: oppimista elämään erojen kanssa ja vuoropuhelua.

Aito dialogi edellyttää tasa-arvoista kohtaamista ja vastavuoroisuutta ja elämistä maassa maan tavalla, kuten suomalaiset lähetystyöntekijät ovat tehneetkin. Professori Eila Helander on kuvannut erityisesti suomalaisten naislähettien roolia kulttuurien välittäjähahmoina.

Suomen Lähetysseuralla on ollut puolentoista vuosisadan ajan myös merkittävä rooli kansalaiskasvattajana suomalaisessa yhteiskunnassa. Työntekijöiden kotimaahan välittämä tieto vieraista kulttuureista on ollut omiaan loiventamaan epäluuloja ja helpottamaan kulttuurien kohtaamista. Tämän monisukupolvisen kasvatustyön merkitystä ei voi liioitella nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa maahanmuuttajavastainen mieliala valtaa alaa. Sekä kuntien että seurakuntien haasteeksi asettuu näiden jakolinjojen ylittäminen.

During 150 years, the Finnish Evangelical Lutheran Mission (FELM), SLS, has had an important role as a producer of welfare and as a mediator between different cultures. In encountering cultures it is a big challenge to overcome cultural borderlines and otherness, and to find mutual trust. At the local level, both in the work of municipalities and parishes, it has very much to do with starting a dialogue between different cultures. There is still much to do about it, in order to empower citizens and local communities, both in our own country and on the mission fields.

Uudet jaot muistuttaa meitä jakopolitiikan oikeudenmukaisuudesta. Suomi on – talouden taantumasta huolimatta – edelleen yksi maailman vauraimpia maita. Jos bruttokansantuote laskee Suomessa neljä prosenttia, kuten on ennustettu, olemme yhtä rikkaita kuin olimme vuonna 2007 – ja silloin olimme maailman kymmenenneksi vaurain maa. Suomen vuonna 2007 hyväksymässä kehityspoliittisessa ohjelmassa korostetaan kestävän kehityksen periaatetta, jonka mukaan köyhyyden vähentämiseksi täytyy vahvistaa sekä demokratiaa ja hyvää hallintoa että ihmisoikeuksia, ympäristönsuojelua ja taloudellista kasvua. Nämä muodostavat kokonaisuuden, joka ei toimi, jos jokin osa puuttuu ja pettää. Suomen täytyisi tukea ohjelmia, joissa kehitysmaiden ihmiset ovat aktiivisesti mukana omalla panoksellaan. Tärkeää on keskittyä ihmisten ja yhteisöjen oman toimeliaisuuden ja sananvallan tukemiseen ja voimaannuttamiseen, jotta he pystyvät osallistumaan omaan elämäänsä vaikuttaviin yhteiskunnallisiin päätöksiin ja vaatimaan oikeuksiaan. Suomen Lähetysseura on tehnyt tällä asenteella kehitystyötä jo sadanviidenkymmen vuoden ajan – ja se on osoittautunut kestäväksi ja tuloksekkaaksi.

Dear sisters and brothers, on behalf of the city of Tampere I would like to congratulate the 150 (one hundred and fifty) years old society, the Finnish Evangelical Lutheran Mission (FELM). God bless your days here in Tampere.

Sisaret ja veljet,

toivotan Tampereen kaupungin puolesta teidät kaikki tervetulleiksi Valtakunnallisille Lähetysjuhlille Tampereelle ja parhaimmat onnittelut 150-vuotiaalle Suomen Lähetysseuralle. Kiitokset teille siitä, että olette tulleet vieraaksemme ja tuoneet juhlan keskelle kaupunkia. Omasta puolestani haluan toivottaa koko juhlakansalle hyvän Jumalan siunausta ja läsnäoloa.

Tervehdyspuhe kaatuneitten muistopäivänä 17.5.2009

Puhe Kaatuneitten muistopäivän tilaisuudessa 17.5.2009

Hyvät Kaatuneitten muistopäivän osanottajat,

Toukokuun 3. sunnuntaita on vietetty aina vuodesta 1940 lähtien sankarivainajien muistopäivänä. Aikaisemmin Kaatuneitten muistopäivää kutsuttiinkin tällä nimellä. Muistelun ja muistamisen lisäksi tämän päivän tehtävä on alusta alkaen ollut myös kansallisen sovun ja yksimielisyyden edistäminen. Merkitsiväthän talvi- ja jatkosota eri kansanosien yhteishengen kasvua suomalaisessa yhteiskunnassa, mikä on puolestaan ollut edellytys pyrkimyksille yhteisen hyvinvoinnin rakentamiselle.

Talvisodassa kaatui n. 23 000 suomalaista ja kaikkien kuolleiden kokonaismäärä oli n. 25 000. Jatkosodan menetykset olivat 60 000 kaatunutta. On laskettu, että Suomen kokonaistappiot vuosien 1939-45 sodissa olivat n. 90 000 kuollutta. Näiden lukujen lisäksi tulevat kymmenet tuhannet invalidit, sodassa kadonneet tai vangiksi joutuneet Nämä luvut järkyttävät ja hiljentävät.

Heti talvisodan puhjettua vuonna 1939 Kalevankankaan hautausmaalle perustettiin kaupungin ja seurakunnan yhteistyön tuloksena sankarihaudat. Voitto Silverhuthin ”Kalevankangas” -teoksesta voimme lukea, että ensimmäiset sankarivainajat haudattiin tänne jouluaatonaattona; sodan ensimmäiset pommit oli pudotettu kaupunkiin vain kaksi päivää aikaisemmin. Ensimmäisen kerran Kaatuneitten muistopäivää vietettiin 19.5.1940, paikalla oli tuolloin 15 000 kaupunkilaista. Tuohon mennessä tänne oli haudattu 177 sankarivainajaa. Tätä muistopäivää vietettiin ylipäällikkö Mannerheimin käskystä sekä päättyneen sodan että kaikkien vuonna 1918 vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden vainajien muistolle. Sankarihautaan on haudattu kaiken kaikkiaan 756 vainajaa. Kalevankankaan hautausmaa kätkee poveensa ainakin 1105 sankarivainajan muiston. Tämä luku ei kuitenkaan kerro koko totuutta tamperelaisten sankarivainajien määrästä, vaan heitä on haudattu myös muille hautausmaille kaupungissa ja muilla paikkakunnilla. Arkkitehti Viljo Rewellin ja kuvanveistäjä Arvi Tynyksen suunnittelema muistomerkki tälle paikalle paljastettiin juhlamenoin v. 1946. Siinä on Ilmestyskirjan teksti: ”Katso uudeksi minä teen kaikki”.

Hyvät kuulijat, tervehdin teitä tänä Kaatuneitten muistopäivänä P. Mustapään, alias Martti Haavion runolla ”Ruiskukkia”.

”Me hentomieliset, soturit karkeat? Ei sitten milloinkaan!Ja kuitenkin, kun hiivimme me läpi laihon, riivimmeme kypäräämme kukkia,niin, kukkia, ruiskukkia muistaen kotomaan.Ruiskukan terälehdissä on kotokylän taivasta, niin sinistä, ja mustaa multaa peltoin, kotoisten.Kun kerran sodan vaivasta me palaamme, niin taivasta me katselemme sinistä ja multaa peltojen.Ja kranaatit kun viheltää ja keskitys on ankarin,ja pellonoja matkan pää on veljen, sankarin,hän kaatuu keskeen kukkien, niin mustien,niin sinisten,ja keskeen taivaan, mustan maan näin pääsee nukkumaan”.

Kun henkilökohtaisesti edustan onnellista rauhanajan sukupolvea, jonka omilla vanhemmillakaan ei ole omakohtaisia sotakokemuksia, tuntuma sota-ajan todellisuuteen välittyy erilaisten kerrottujen kokemusten kautta.

Yhden kuvakulman sota-ajan kokemuksiin on viime vuosina tarjonnut eteläpohjalaisten kotirintamanaisten muistelutekstit, joita minulla on ollut mahdollisuus analysoida opiskelijoideni kanssa. Nyt jo iäkkäät naiset kuvaavat arjen historiaa tuossa erityisessä poliittis-historiallisessa tilanteesta, jossa miehet olivat rintamalla. Erityisen riipaiseva aineistossa on lasten näkökulma. Vielä vuosikymmenten jälkeen haastatellut naiset saattoivat palauttaa mieleensä järkyttävän hetken, jolloin sota syttyi. Joku, tuolloin vielä tyttönen, muistelee olleensa silloin kotona tiskaamassa, kun tieto sodan syttymisestä saapui, toinen, tuolloin vasta 14-vuotias muistaa puolestaan sodansyttymispäivän kylän työväentalon pihalle kokoontuneista lotista ja sotaan lähtevistä miehistä odottamassa rintamalle lähtöä. Lasten arkea luonnehti pommitusten pelko, huhut desanttien liikkeelläolosta ja erityisesti ainainen jännitys siitä, kuka kaatuu sodassa ensiksi ja onko kaatuneiden joukossa omaisia. Isän lähtö takaisin rintamalle lomilta synnytti lasten mielessä epävarmuuden: palaako isä enää koskaan. Lapsia ei voinut säästää kaikelta sodan aiheuttamalta tuskalta, koska esimerkiksi monen lapsen isä tai veli kuoli rintamalla. Sankarivainajien hautajaiset kuuluivat myös lasten todellisuuteen.

Tänä päivänä muistamme niitä – P. Mustapään sanoin – ”sankariveljiä” jotka eivät enää koskaan päässeet näkemään kotokylänsä – tai kotokaupunkinsa – taivasta. Tämä muisto velvoittaa meitä rakentamaan rauhaa ja hyvinvointia tässä kaupungissa, kukin omilla paikoillamme, niin että voisi toteutua se, mistä virsirunoilija Jaakko Haavio kirjoittaa: ”Lähemmäs toisiaan, pois veljesvihan alta, tuo kansat kaikkialta. Suo rauha maailmaan. (V.592).