Siirtolapuutarhajuhlissa

Käväisin Paulin kanssa lauantai-iltana Litukan siirtolapuutarhajuhlassa päärynätieläisten järjestämässä Elovalot -tapahtumassa viemässä kaupungin tervehdyksen tilaisuuteen. Piemenevässä illassa tuikkivat lyhdyt, puutarhapöydät notkuivat tarjoilujen painosta, pääsimme kurkkaamaan vanhojen maahanmuuttajatuttaviemme mökkiin, Jussin mökin pihapiiriin  ja Eijan satumetsään. Mutta pakko oli lähteä kesken mukavan illan kotiin saunomaan, kun kylmä alkoi kangistaa jäseniä.

”Hyvät Elovalot -tapahtuman osanottajat, siirtolapuutarhalaiset ja muut juhlavieraat!

Minulla on ilo ja kunnia tuoda kaupungin tervehdys tilaisuuteenne. Heti alkuunsa minun on tunnustettava eräs nuoruuden hairahdus, joka on raskaasti painanut mieltäni. Kun muutin Tampereelle tasan 30 vuotta sitten, asetuimme Paulin kanssa asumaan Tammelaan. Eräänä iltana nuoripari tarvitsi Tammelan torilta ostamiensa kurkkujen säilöntään viinimarjapensaan lehtiä. Hiiviskelimme Litukkaan ja keräsimme aidan raosta melkoisen kasan. Anteeksi ja kiitos, kurkkusäilykkeistä tuli makoisia!

Siirtolapuutarha-aatteen tausta on varmasti monille teille tuttu, mutta ehkä on hyvä muistaa, että siirtolapuutarha-aate on hyvin urbaani ilmiö. Ensimmäiset siirtolapuutarhat perustettiin 1800-luvulla Saksassa, jossa luostarit, kaupungit ja tehtaat järjestivät maatilkkuja työläisille. Taustalla oli tietysti teollistumisen mukanaan tuomat sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat, joihin siirtolapuutarhatoiminnalla pyrittiin vaikuttamaan. Maatilkuilla perhe viljeli leivän jatketta ruokapöytään ja vietti yhteistä aikaa raittiissa ilmassa. Myös hyödyllisen ja kehittävän vapaa-ajantoiminnan järjestäminen lapsille ja nuorille koettiin tärkeäksi. Myöhemmin siirtolapuutarhaviljelystä tuli ensisijaisesti virkistyksen, ei ravinnon lähde.

Suomeen siirtolapuutarhatoiminta levisi joko suoraan Saksasta tai Tanskan ja Ruotsin kautta 1900-luvun alussa. Ehkei ole suuri yllätys, että ensimmäisten siirtolapuutarhojen joukossa oli teolliseen Tampereen kaupunkiin v. 1916 perustettu Hatanpään siirtolapuutarha, joka siirrettiin rakentamisen tieltä 1970-luvulla Niihamaan.

Tämä Litukan siirtolapuutarha perustettiin vuonna 1922 ja se onkin yksi Suomen vanhimmista siirtolapuutarha-alueista. Kiinnostavaa on että siirtolapuutarha perustettiin Tampereen kaupungin lastensuojelulautakunnan toimesta. Hankkeen takana oli opettaja Otto Sillantie, joka oli vakuuttunut puutarhanhoidon hyvää tekevistä vaikutuksista. Ensimmäiset viljelijät Litukkaan valittiin lasten lukumäärän mukaan.

Kekkosentie jakoi alueen kolmeen osaan 1980-luvun lopulla. Tien alle jäi 14 mökkiä sekä komea juhla-aukio. Hyvitykseksi menetetystä alueesta kaupunki laajensi siirtolapuutarha-aluetta Kekkosentien pohjoispuolella. Tämän uuden alueen rakentaminen alkoi 1995 ja laajennuksen jälkeen Litukassa on reilut 200 siirtolapuutarhapalstaa.

Siirtolapuutarhaliike on kokenut olemassaolonsa aikana monta aaltoa. Viljelyn merkitys ravinnontuottajana on vaihdellut eri aikoina, mutta erityisen suuri merkitys sillä oli 30-luvun laman ja 2. maailmansodan jälkeisen elintarvikepulan aikana. Yleisen vaurastumisen myötä on korostunut siirtolapuutarhojen merkitys virkistyksen, lomanvieton ja sosiaalisen kanssakäymisen kannalta. Viime vuosikymmeninä siirtolapuutarhatoiminnassa on korostunut ekologinen ajattelu ja mm. halu varmistua ravinnon tuotantotavoista.

Ekologinen ajattelu näkyy täällä Litukassa siinäkin, että täällä ollaan kuulemma siirtymässä kuivakäymälöihin, Litukka on ikään kuin koekaniinina uusille ekokäymäläratkaisuille yhteistyöhankkeessa Tampereen ammattikorkeakoulun Environmental Engineering -yksikön kanssa. Tämä kuulostaa hienolta!

Hyvät Elovalot -tapahtuman osanottajat.

Siirtolapuutarhatoiminnan merkitys ei ole selvästikään häviämässä, päinvastoin. Olen vakuuttunut, että Tampereen kaupunki ymmärtää siirtolapuutarhojen merkityksen kaupunkilaisten hyvinvoinnin kannalta, tuovathan siirtolapuutarhat kaupunkimaiseen maisemaan ja toiminnallisuuteen kaivattua vaihtelua. Olen kuullut, että kaupungin maanvuokrasopimuksen uudelleen neuvottelut ovat vuonna 2011, siis jo ensi vuonna. Tampereen kaupungilla ei ole tarvetta muuttaa nykyistä linjaansa siirtolapuutarhojen suhteen, vastasi apulaispormestari Timo Hanhilahti tänään tiedusteluuni. Olette ehkä jo tietoisia siitä, että TAMK suunnittelee siirtolapuutarhan viereiselle pysäköintialueelle opiskelija-asuntoja ja pysäköintitaloa. Asiaa ei kuitenkaan ole käsitelty toistaiseksi missään päätöksentekoportaassa.

Siirtolapuutarha yhdistää kiinnostavalla tavalla kaupungin ja maaseudun, kulttuurin ja luonnon. Elokuun pimenevinä iltoina syttyvät valot: lyhdyt, tuikut ja katuvalot. Rannikon asukkailla on oma Venetsialais-perinteensä, meillä sisämaan ihmisillä omamme. Elonkorjuu palstoilta kokoaa kesän purkkeihin ja purnukoihin. Syksyyn on hyvä käydä tällaisen hellekesän jälkeen täynnä auringon energiaa. Näillä sanoilla julistan Elovalot -tapahtuman avatuksi ja toivotan Päärynätien palstalaisille, muille järjestelyissä mukana olleille, kaikille litukkalaisille ja muille mukanaolijoille hauskaa iltaa!”

Lähteet:

 

http://www.siirtolapuutarhaliitto.fi/sspl.html

 

http://www.uta.fi/koskivoimaa/arki/1918-40/siirtolsapuutarhaliike.htm

Puhe Tampereen yliopiston 50-vuotisjuhlavastaanotolla

Arvoisa kansleri, rehtori, yliopistolaiset, Tampereen yliopiston ystävät, alumnit, hyvät kutsuvieraat. Minulla on suuri ilo ja kunnia toivottaa teidät tervetulleiksi Tampereen Raatihuoneelle Tampereen yliopiston 50-vuotisen toiminnan kunniaksi järjestetylle juhlavastaanotolle.

Ladies and Gentlemen, my name is Irene Roivainen. I´m the Chair of the City Council and also a member of the university community. On behalf of the City of Tampere, I have great pleasure in welcoming you all to this reception at the Old City Hall. The city of Tampere was founded 231 years ago and the Old City Hall was built one hundred and eleven years later in 1890.

Tampereen yliopisto täyttää tänä vuonna sekä 85 vuotta että 50 vuotta. Yhteiskunnallinen korkeakoulu perustettiin 85 vuotta sitten ja viisikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun opinahjo siirrettiin Helsingistä Tampereelle syksyllä 1960. Viidessäkymmenessä vuodessa on alle tuhannen opiskelijan, 10 professorin ja 13 muun vakituisen opettajan YK:sta tai YKK:sta kehittynyt runsaan 15 000 tutkinto-opiskelijan, parin sadan professorin ja yhteensä parintuhannen opetus- ja muun henkilöstön yhteisöksi.

Kuten voimme lukea uunituoreesta Pertti Haapalan ja Mervi Kaarnisen toimittamasta juhlajulkaisusta Yhteiskunnallisen korkeakoulun, Tampereen yliopiston edeltäjän taustalla oli aatteellinen kannatusyhdistys, jonka intressinä oli työläis- ja maalaisnuorten valistaminen yhteiskuntatieteisiin nojautuen. Toinen mullistava ajatus oli, että akateemiseen opetukseen saivat osallistua muutkin kuin ylioppilaat.

The organisation at the background of the predecessor of the University of Tampere was an ideological association, with the aim of providing enlightenment to young people coming from a worker or rural background. This enlightenment was to be based on social sciences. The second revolutionary principle was that academic teaching should be open even to those who had not taken the matriculation exam.

Tämä YKK:n erityisluonne teki siitä poikkeavan tapauksen akateemisen eliitin silmissä. Tampereelle nämä taustaoletukset sen sijaan sopivat hyvin. Olihan Tampere kaupunki, joka oli koko historiansa ajan hengittänyt ulospäin. Tehdaskaupunki ja ympäröivä maaseutu tarvitsivat opiskelupaikkoja kasvavalle nuorisolle.

Tampere on kaupunki, johon modernin lumo on aina iskenyt täydellä voimalla. Elina Martikaisen tuoreessa Yrjö Silo -elämänkerrassa yliopiston tuloa verrataan rautatien tuloon 1800-luvun lopulla. Molemmat olivat edistyksen vetureita. Tampereella riitti kunnianhimoa ja ennakkoluulottomuutta: Suomen ensimmäisiä piti olla, kuten jäähalli, tai Pohjoismaiden korkeinta, kuten Näsinneula. Tai vähintäänkin Turkua edellä. Korkeakoulu oli yksi aikakauden suurhankkeista, johon kaupunki sitoutui investoinneillaan. Tampereen kaupunki ja Pirkanmaan kunnat panostivat reilusti yliopistoonsa. 1960-luvun alussa yli neljännes korkeakoulun menoista maksettiin Tampereen ja ympäristökuntien avustuksella.

Tampereen tahtotila oli kova saada korkeakoulu kaupunkiin: varsinaista päätöstä edelsi ”akateemisen infrastruktuurin” rakentaminen – korkeakouluyhdistyksen, tieteellisen kirjaston ja kesäyliopiston perustaminen kaupunkiin. Valtion, kaupungin ja ympäristökuntien tuki mahdollisti YKK:n kehittymisen: viidessä vuodessa opiskelijamäärä viisinkertaistui, perustettiin uusia tiedekuntia ja keväällä 1966 YKK:sta tuli Tampereen yliopisto.

Kaupunki sitoutui ja sitoutti. Se istutti omat miehensä korkeakoulun päätöksentekoelimiin. Siinä missä Helsingin aikoina oli tarvittu vain yksi jäsen edustamaan kaupunkia, tarvittiin Tampereella neljä: kaksi akselin molemmista päistä.

Tampereen yliopisto säilyi yksityisenä vuoteen 1974 saakka. Valtiollistumisen myötä taloudellinen turvallisuus lisääntyi, mutta kaupungin rooli rahoittajana pieneni. Vaikka ratkaisu oli kaupungin ja maakunnan kannalta taloudellinen helpotus, merkitsi se samalla omaisuuden siirtymistä valtiolle.

Kaupungin ja yliopiston välit kärjistyivät opiskelijaliikkeen aktivoitumisen myötä. Käännekohta oli julkisuustaistelu, jossa yliopistolaiset torjuivat kaupungin aikeet siirtää yliopisto Hervantaan. Samoihin aikoihin opiskelijalehti Aviisi moitiskeli kaupunginjohtajia ja kaiveli heidän möhläyksiään. Yritykset laittoivat Aviisin ilmoitusboikottiin ja kaupunki lopetti tilaukset. Virkamiehet kuulemma kävivät ostamassa keskustorin kioskista Aviisin irtonumerot loppuun samana päivänä kun lehti ilmestyi.

The university of Tampere remained private until 1974. Becoming a state university made its economy more stable, while the role of the city as a financier decreased. The relations between the city and the university became somewhat hostile with the increasing activity of the student movement. The turning point was a publicity battle during which the University overturned the City’s intentions to relocate the University to Hervanta.

Tampereen yliopistolla on ollut alusta lähtien tärkeä rooli kaupungin elinkeinorakenteen monipuolistajana. Sen merkitys kasvoi ratkaisevaksi suurteollisuuden rakennemuutoksessa. Yliopistolla on ollut ja on edelleen tärkeä tehtävä kouluttaa ammattilaisia ja virkamiehiä kehittyvään maakuntaan.

Kaupungilla on ollut keskeinen rooli yliopiston tukijana myös valtiollistamisen jälkeen. Kuten rehtorina ja kanslerina toiminut professori emeritus Jorma Sipilä toteaa juhlajulkaisussa: esimerkiksi kiinteistökysymyksissä on toimittu hyvässä yhteistyössä ja kaupunki on myös rahoittanut tieteellisiä ohjelmia ja lahjoitusprofessuureja.

Kun yliopisto siirtyi valtion huostaan, siirryttiin Matti Parjasta lainatakseni: ”köyhyydestä orjuuteen”. Ympyrä sulkeutui, kun Tampereen yliopisto muuttui tämän vuoden alusta julkisoikeudelliseksi yhteisöksi. Parjanen epäilee tuoreessa Aikalaisessa, että nyt taidetaan taas siirtyä orjuudesta köyhyyteen. Toivon, ettei näin käy, vaan että Tampereella ja valtion suunnallakin ymmärretään jatkossakin tämän yliopiston merkitys.

Tampereen kaupungilla ymmärretään, että menestyksen salaisuudet ovat osaamisessa ja innovaatioissa. Olemme hyvin tietoisia siitä, ettei Tampereen kaupunki olisi Suomen vetovoimaisin kaupunki ilman Tampereen yliopistoa. Kaupunki puolestaan odottaa yliopistoilta merkittäviä tutkimustuloksia ja halua myös yliopistojen keskinäiseen yhteistyöhön. Kaupungin työllisyyden, taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ylläpitäminen edellyttää menestymistä kotimaisessa ja kasvavassa määrin myös kansainvälisessä kilpailussa. Kaupungin näkökulmasta tämä tarkoittaa kaupungin ja yliopistojen tiiviimpää yhteistyötä, minkä täytyy tarkoittaa myös aiempaa suurempia panostuksia yliopistotutkimukseen. Yhdessä meidän on vain löydettävä ne avainalueet, joilla uskomme olevan merkitystä tulevaisuuden Tampereen ja tulevaisuuden yliopiston menestykselle.

We are indeed conscious of the fact that without the University of Tampere, the City of Tampere would not be the city with the highest attraction power in Finland. Despite the competitive edge created by technological and biotechnological innovation, the city administration itself needs many new skills to improve its activity. The University could be a partner in this as well. In fact, fostering social innovation might also be the best way to look after the heritage of the former Civic College.

Tampere on viime vuosina keskittänyt tukeansa paljolti hankkeisiin, joilla paranamme kansainvälistä kilpailukykyämme innovaatioiden tuottamisessa ja kaupallistamisessa tekniikan ja biotieteiden alueilla. Yhteiskunnallinen tilanne ja Tampereen kaupungin omat välittömät tarpeet puhuvat kuitenkin sen puolesta, että jatkossa kaupungin on kehitettävä yhdessä yliopiston kanssa myös hankkeita, jotka tukevat kaupungin toimintamallin muutosprosessia ja parantavat osaamistamme kunnallisen palvelutuotannon järjestämisessä. Ehkäpä juuri sosiaalisten innovaatioiden rakentaminen vaalisi myös parhaiten Yhteiskunnallisen korkeakoulun henkeä ja perintöä.

Hyvät naiset ja herrat: vielä kerran tervetuloa. Nyt on aika nostaa malja Tampereen yliopiston menestykselle!

Kaupungin tervehdys Piiri 2010 -suurtapahtumassa

Keskiviikkoaamu 26.5. alkoi kiireisenä, kun menin klo 10 viemään kaupungin tervehdyksen Piiri 2010 suurtapahtumaan Sammon keskuslukioon.

”Hyvät Piiri 2010 suurtapahtuman osanottajat! Tervetuloa Tampereelle!

 

Tampere on monella mittarilla mitattuna Suomen vetovoimaisimpia kaupunkeja. Muuttohalukkuutta mittaavassa tutkimuksessa Tampere on useana vuonna ollut Suomen houkuttelevin kaupunki. Tämä tutkimushan tehdään niin että kysytään ihmisiltä, minne haluaisitte muuttaa jos olisitte muuttamassa. Onneksi kaikki halukkaat eivät sentään muuta Tampereelle! Väestönkasvumme on jo nyt ihan riittävää, nettolisäys on noin 2000 asukasta vuodessa.

Yksi selitys Tampereen vetovoimalle on hyvät liikenneyhteydet. Suurin osa suomalaisista asuu 200 kilometrin säteellä Tampereesta. Tänne on helppo tulla. Ja nykyisin kaupunkiimme pääsee myös monesta ulkomaisesta kohteesta suorilla lennoilla.

Tampere on yksi suosituimpia matkailukaupunkeja Suomessa, ja myös korkeatasoisten kongressien ja kansainvälisten tapahtumien kaupunki. Esimerkiksi Tampere-talo on palkittu useaan kertaan kongressitalojen ykkösenä. Ja Särkänniemi puolestaan on rankeerattu usein suosituimmaksi lapsiperheiden lomakohteeksi. Eikä aiheetta. Tampereella on paljon viihdykettä lapsiperheille ja kokous- tai työmatkalla oleville.

Mutta meidän tulisi palvella yhtä laadukkaasti myös reppuselkäturisteja ja ryanairilla saapuvia fiilistelijöitä. Heidän määränsä on kasvanut räjähdysmäisesti. Heille tulisi olla tarjolla hostellitason majoitusta ja bed and breakfast -tyyppisiä majapaikkoja. Ympäri vuoden olisi hyvä olla opastettuja kierroksia kaupunkimme historian käännekohdissa, kuten sisällissodan tapahtumapaikoilla. Emme ole riittävästi osanneet muuttaa historiaamme eläviksi tarinoiksi. Juuri ne lumoavat matkailijoita ja saavat heidät tulemaan yhä uudestaan.

 

Tämä kertoo siitä, miten matkailupalvelutkin ovat kulttuurinen ja aika konservatiivinen ilmiö. Ne reagoivat yllättävän hitaasti ympäröivän yhteiskunnan muutoksiin. Muutosten vauhti on kuitenkin nopeutunut ja pienetkin ilmiöt leviävät hetkessä internetin alakulttuurien verkostoissa ympäri maailman ja saavat varsinkin nuoret ihmiset liikkeelle – jo paljon ennen kuin kaupunki tai matkailubisnes niitä huomaavat. Tästä pieni, mutta hauska esimerkki on geokätköily. Se on levinnyt kansainväliseksi villitykseksi – ja palvelee tehokkaasti matkailua, kun kätköjä etsitään kauniin luonnon keskeltä tai hienoista kulttuurikohteista. Toinen sosiaalisen median villitys on internetin matkakertomukset kuvineen päivineen ja googlemapiin liimatut valokuvat turistikohteista ja niiden ulkopuolelta. Ne ovat monille tärkeämpi tapa tutustua matkakohteeseen kuin viralliset opaskirjat ja esitteet.

Tampereen vetovoimaa on selitetty myös sillä, että kaupunkimme on riittävän suuri, jotta se tuntuu isolta kaupungilta, jossa sattuu ja tapahtuu, ja samalla sopivan pieni, jotta sen voi ottaa omakseen. Tampere on Suomen mittapuulla mitaten varsin kansainvälinen kaupunki. Väestönkasvusta suurin osa johtuu maahanmuutosta ja venäjää puhutaan enemmän kuin ruotsia. Kansainvälisyyskin kannattaisi ottaa voimakkaammin osaksi kaupunkibrändiä. Meillä onkin mukavan paljon etnoravintoloita ja myös -ruokakauppoja. On kuitenkin ikävä huomata, että julkisessa keskustelussa monikulttuurisuutta ei nähdä menestystekijänä, vaan uhkana.

Tampereella on hyvä ja monipuolinen koulutustarjonta, mikä vetää tänne paljon eri alojen opiskelijoita ja tutkijoita – myös ulkomailta. Jos pitäisi nimetä yksi asia, mikä on Tampereen menestyksen taustalla, sanoisin että se on juuri koulutus. Tampere alkoi muuttua teollisuuskaupungista palvelualojen moderniksi kasvukeskukseksi sen jälkeen, kun Yhteiskunnallinen korkeakoulu vuonna 1960 muutti Helsingistä Tampereelle. Tänään joka neljäs vastaantulija on opiskelija. On ehkä hieman paradoksaalista, että se kuuluisa ”punainen yliopisto” keskiluokkaisti Tampereen ja vuosikymmenten saatossa haalensi punavärin kaupungin kasvoilta.

Opiskelijat tulevat kaupunkiin, joka tarjoaa hyvän opiskeluympäristön – laadukasta opetusta, kunnollisen asunnon, viihtyisän ympäristön ja kulttuuria ja muuta tekemistä myös opintojen ulkopuolella. Tampereen keskustan katukuvassa opiskelijoiden kasvava määrä näkyy selvästi. Opiskelijat eivät halua enää asua lähiöissä, vaan keskustakampuksen lähellä. Se elävöittää keskustaa ja on tehnyt hyvää Tampereen ilmeelle.

Tampereella on monipuolinen työpaikkatarjonta. Tampereen työpaikkaomavaraisuus on yli 120 prosenttia. Työllistämme siis naapurikuntienkin asukkaita. Esimerkiksi Pirkkalan työllisistä suurin osa käy Tampereella töissä. Silti noin joka seitsemäs vastaantulija on työtön. Paradoksaalista sekin. Lähes viidentoista prosentin työttömyys on hätkähdyttävän korkea luku tänä päivänä. Kuitenkaan se ei näy kaupunkimme julkisuuskuvassa juurikaan. Toki se näkyy toimeentulotukijonoina ja monina muinakin sosiaalisina ongelmina. Tampere on kuitenkin riittävän iso, urbaani ja myös palveluiltaan vahva, että se kannattelee ja sulattaa sisäänsä noinkin suuren joukon työttömiä työnhakijoita. Niinpä moni työtönkin muuttaa Tampereelle uusia mahdollisuuksia etsimään.

Yksi voimakas vetovoimatekijä Tampereella on kulttuuri. Tampere mainostaa itseään kulttuurikaupunkina, eikä katteetta. Moni kunta elää ulkopuolisten silmissä yhden ison tapahtuman varassa, mutta Tampereella riittää isoja ja pieniä tapahtumia jokaiseen makuun – Teatterikesästä Jazz-tapahtumaan, Elokuvajuhlista Pispalan Sottiisiin ja Sarjakuvafestivaaleista Filosofiatapahtumaan. Erilaisten alakulttuurien runsaus luo osaltaan urbaania sykettä Tampereelle ja tekee kaupungista varsinkin nuorille sukupolville houkuttelevan. Uskon että kulttuurin merkitys kaupunkien vetovoimatekijänä ja urbaanin yhteisöllisyyden luojana vain kasvaa tulevaisuudessa. Tampereella se on noteerattu kahdellakin tavalla. Suurtapahtumista halutaan tehdä kaupungin yksi vetovoimatekijä, joka tuo tänne ihmisiä, huomioarvoa ja myös taloudellista toimeliaisuutta. Luova Tampere -elinkeino-ohjelmassa tuetaan kulttuurialan yritysten syntyä ja kasvua aina kansainväliselle tasolle saakka.

Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä vetovoimatekijänä haluan nostaa esille kauniin ja puhtaan kaupungin. Tammerkosken rannat, Pyynikin ja Kaupin luonto, puhtaat Näsijärven ja Pyhäjärven rannat ja selät ovat korvaamattoman arvokas vetovoimatekijä. Niin alkuperäistä luontoa kuin kulttuuriympäristöä on vaalittava, sillä sen arvo vain kasvaa sukupolvien myötä.

Uskon, että nuorten sukupolvien keskuudessa ympäristötietoisuus on kasvava trendi. Tähän haasteeseen olemme vastanneet esimerkiksi Tampereen seudulla ilmastostrategialla ja käynnistämällä Eco 2-ohjelman, joissa haluamme nostaa Tampereen ilmastopolitiikan edelläkävijäksi.

Hyvät kuulijat, toivon teille antoisaa seminaaria kiinnostavan aiheen parissa!”

Hervannan seurakunnan 30-vuotisjuhlassa

Keskiviikon valtuuston jälkeen olin kahden päivän lähiopetusjaksolla Rovaniemellä, eilen väitöstilaisuudessa yliopistolla ja vasta tänään, kun istuin Hervannan seurakunnan juhlamessussa ja 30-vuotisjuhlassa, saatoin kokea rauhaa ja iloa pienestä hengähdystauosta. Minulta oli pyydetty kaupungin tervehdys juhlaan ja mielelläni sen teinkin, en vain kaupunginvaltuuston puheenjohtajana, vaan myös entisenä Hervanta-tutkijana, kirkkovaltuutettuna ja naapurilähiön naisena.

”Arvoisat juhlavieraat, hyvät hervantalaiset ja Hervannan ystävät!

 

Minulla on suuri ilo ja kunnia Tampereen kaupungin puolesta tervehtiä ja onnitella nuoren aikuisen ikään ehtinyttä Hervannan seurakuntaa. Kun Hervantaa ryhdyttiin rakentamaan 1970-luvun alussa, elettiin suomalaisessa yhteiskunnassa vielä suuren muuton aikaa: väkeä siirtyi joukkomittaisesti maalta kaupunkiin.

Kuitenkin Hervannassa, kuten monissa pääkaupunkiseudunkin lähiöissä suurin osa uudisasukkaista muutti asuinalueelle kantakaupungista. Suomessa elettiin voimakasta lähiörakentamisen aikaa. Hervannasta rakentui Suomen suurin lähiö, jota paikallisjulkisuudessa ei kuitenkaan kutsuttu lähiöksi, vaan tytärkaupungiksi ja Tampereen tyttäreksi.

Kyse ei ollut vain siitä, että Hervanta ylitti asukasmäärällään monet kaupungit Suomessa, vaan myös siitä, että kaupunginosaa suunniteltiin ja rakennettiin kunnianhimoisesti satelliitiksi emokaupungin kylkeen. Kunnianhimo näkyy elementtitekniikan leimaamassa ympäristössä korkeatasoisena Pietilöiden arkkitehtuurina, jonka punatiilinen ilme nähtiin viitteenä ja muistumana Tampereen koskimaiseman vanhaan tehdasmiljööseen. Se on näkynyt myös Tampereen teknillisen korkeakoulun sijoittamisessa Hervantaan. Kunnianhimo on näkynyt alusta alkaen myös sosiaalisina innovaatioina ja palvelurakenteen huolellisena suunnitteluna kortteli- ja alueellisine palveluineen, kuten silloinen kaupunginjohtaja Pekka Paavola totesikin Tamperelainen -lehden haastattelussa: ”Hervannasta ei haluttu nukkumalähiötä, vaan sen verran suurempi yksikkö, että se elättäisi myös mo­nipuolisia palveluita.”(Tamperelainen 2.3.1988.)

Lähiörakentaminen synnytti huolen sosiaalisten ongelmien lisääntymistä vastarakennetuissa kaupunginosissa. Ihmiset oli saatava juurtumaan uuteen kaupunginosaan, eikä tämä onnistunut yksin kaupungin omana toimintana, vaan siihen tarvittiin myös järjestöjen ja seurakunnan työpanosta. Hervannan seurakunnan historiikista saamme lukea, kuinka seurakunnan perustamisjuhlassa tammikuussa 1980 juhlapuheen pitänyt maaherra Risto Tainio toivoi, että ”seurakunta ei käpertyisi vain pienen piirin ympärille” ja että seurakunta on Her­vannassa yhteisö, josta löytyy lämpöä, inhimillisyyttä ja ystävällistä kumppanuutta.” Tätä vetoomusta on seurakunta täällä toteuttanut.

Seurakunnan sydän on sykkinyt tytärkaupungin kasvua seuraten: aluksi toimintaa lapsille, lasten kasvaessa nuorille aikuisväestöä unohtamatta ja sittemmin ikäihmisten määrän kasvaessa, myös vanhusväestölle. Hervannassa on toteutettu kansallisestikin merkittäviä ja ennakkoluulottomia pioneerihankkeita niin kaupungin omana kuin seurakunnankin toimintana, yhtenä esimerkkinä seurakunnan nuorille suunnattu ennaltaehkäisevä Poikkeustila-kokeilu. Toisena haluan mainita yhdyskuntatyötä toteuttaneen Toimelan. Ilahduttavaa on, että yhdyskuntatyö on säilynyt Hervannassa näihin päiviin saakka.

Yhteisöllisyyden rakentaminen urbaanissa ympäristössä on suuri haaste, mutta myös mahdollisuus. Luottamus ja keskusteluyhteys asukkaiden kanssa on selvästi onnistunut seurakunnan työssä. Tämä on edellyttänyt etenkin alkuaikoina myös rohkeaa asettumista kaupunginosan ja sen asukkaiden puolelle, kun ulkopuolisten leimat iskettiin Hervannan kylkeen.

Tänä päivänä saamme kiittää Hervannan seurakuntaa tästä arvokkaasta työstä, joka on luonut pohjaa niin kansalaisyhteiskunnan rakentumiselle kuin monikulttuurisuuden kohtaamisellekin; onhan Hervanta kiistatta Tampereen kansainvälisin kaupunginosa.

Hervannan seurakunnan 30-vuotishistoriikin nimi on ”Sen kaupungin parhaaksi”. Tuo Jeremian kirjan 29. luvun sana kuvaa hyvin Hervannan seurakunnan missiota: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.”

Toivon Hervannan seurakunnalle: ”Monia vuosia, monia armorikkaita vuosia!””

Mitalistin Vappupuhe

Osallistuin kuukausi sitten erikoiseen kilpailuun. Tampereen tieteentekijät, TATTE, julkisti kilpailun Pätkätyömitalista. Päätin osallistua, koska olen tullut töihin Tampereen yliopistoon 18.4.1988 ja edelleenkin olen vailla vakituista työpaikkaa – virkojahan ei enää olekaan. Hakemuksen kirjoittaminen oli jo sinällään terapeuttinen kokemus: mikä määrä työtä ja ansioita. Menestykseen en kuitenkaan kisassa uskonut, koska minulla on sentään 5-vuotiskauteni toisin kuin monilla nuoremmilla kollegoilla.

Hakemuksessani 6.4. kirjoitin:

”HAKEMUS PÄTKÄTYÖN ANSIOMITALIN SAAMISEKSI

Pyydän kunnioittavasti, että minut huomioidaan Tatten jakaessa Pätkätyön ansiomerkkejä. Olen työskennellyt Tampereen yliopiston Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitoksella ja nykyisellä Sosiaalityön tutkimuksen laitoksella huhtikuusta 1988 lähtien. Työurani alkoi tutkijana, joka jatkui lyhyen apurahakauden jälkeen viranhoitoina vuoteen 2001 saakka, jolloin alkoivat yliassistentuurikaudet. Viime vuosina olen hoitanut professuureja. teen parhaillaan 24. työpätkää samalla laitoksella. Näiden lisäksi minulla on ollut lukuisia tuntiopetusmääräyksiä laitoksella ja pätkätöitä TYT: ssa.

Lisensiaatin työni valmistui vuonna 1992 ja väitöskirjani v. 1999. Toimin sosiaalityön dosenttina Jyväskylän yliopistossa. Hoidan tällä hetkellä 50%:sta sosiaalityön ma. professuuria perusvirkani ohella, jonka nimike ei ole (yliassistentuuri -nimikkeen poistuttua käytöstä) edes tiedossa. Olen toiminut laitoksen johtajana pariin otteeseen. Tämänhetkinen määräykseni on professuurin osalta vain vuoden 2010 loppuun, vaikka opiskelijat on valittu 4-vuotiseen koulutukseen vuonna 2009. Yliassistentuurin 5-vuotiskausi päättyy heinäkuun 2011 lopussa.”

Ja tänään tuli sitten mitali Tatten Vappujuhlassa, jossa käytin kiitospuheenvuoron neljän mitalistin puolesta ja totesin:

”Minulla on ilo ja kunnia kiittää Tampereen yliopiston tieteentekijöitä kaikkien mitalistien puolesta. Pätkätyöläisten huomioiminen mitalilla on merkittävä poliittinen teko ja tekee näkyväksi pätkätyöläisten heikkoa asemaa yliopistolla. Se kääntää dismeriitin meriitiksi.

Liittomme jäsenistö poikkeaa palvelussuhteen osalta selvästi muista palkansaajista. Tieteentekijöiden liiton jäsenistön jäsenkyselyyn 2007 vastanneista ammatissa toimivista tieteentekijöistä kaksi kolmasosaa (67,2 %) työskenteli määräaikaisessa työsuhteessa, kun taas akavalaisista keskimäärin 84 % työskenteli pysyvissä työsuhteissa. Tämän jälkeen Tieteentekijöiden tilanne näyttää vain kurjistuneen.

Mikä lienee syynä siihen, että emme saa laitettua pistettä tälle kestämättömälle tilanteelle?

Saksalainen Elisabeth Noelle-Neumann puhuu Hiljaisuuden spiraalista, joka voi toteutua missä yhteisössä tahansa. Jotta emme yksilöinä tulisi sosiaalisesti eristetyksi, etsimme lähiympäristöstämme vihjeitä siitä, mitä on sosiaalisesti soveliasta ilmaista. Yliopisto on instituutio, jossa ei ole suotavaa – ainakaan tällä hetkellä – ”marista” omasta asemasta. Leimaudut vain yksinkertaisesti luuseriksi, joka ei pärjää menossa mukana.

On paradoksaalista, että pätkätyöläinen saattaa tuntea häpeää asemastaan, joka ei ole millään tavalla hänen syynsä, vaan rakenteellinen ongelma.

Ajatellaanpa asiaa suhteena. Jos parisuhteessa kumppanimme ehdottaisi meille suhteen jatkamista vuosi kerrallaan, löytäisi hän pian itsenä rappusilta kalsarit kassissa ja ulkoruokinnassa. Mutta täällä Verstaalla me emme protestoi ja kiukuttele, vaikka yliopisto työnantajanamme tekee vuosittain tällaisia diilejä – yksipuolisesti, lupaa kysymättä. Ja syykin on selvä: kukaan ei itke perään, jos pakkaat tavarasi ja uhkaat lähteä, tilalle on aina tulijoita, jono yltää Päätalolta Telakalle saakka.

Nykyisin yliopistomaailmassa vallalla oleva huippuretoriikka peittää alleen yksinkertaisen tosiasian, että akateeminen työ on ihan tavallista arkista työtä, niin kuin mikä tahansa työ. Keskikategorian pätkätyöläisporukka vastaa tässä talossa huomattavassa määrin niin tutkimustulosten tuottamisesta kuin opetuksen ja hallinnon pyörittämisestä. Kuitenkaan tämän työn arvoa ei tunnusteta.

Hyvät ystävät, kyllä tässä on hävettävä, mutta ei meidän, vaan työnantajan. Tampereen yliopiston on aika ryhtyä toimenpiteisiin määräaikaisen henkilöstön vakinaistamiseksi.

Vielä kerran kiitos Tampereen Tieteentekijöille kaikkien meidän palkittujen pätkätyöläisten puolesta.”