Politiikan syksyä Tampereella leimaa ratikkahanke, joka on kaupunginvaltuuston pöydällä lokakuussa. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että hankkeen kannattajat ovat enemmistönä, myönteiset ryhmäpäätökset ovat kuitenkin vain Vihreillä ja Vasemmistoliitolla. Vuosikausia on tehty huolellista valmistelutyötä, mutta edelleen on kannoiltaan epävarmoja valtuutettuja yllättävän paljon. Autopuolue jyrää etenkin persuissa ja keskiryhmissä, mutta yllättäen myös SKP:n Jari Heinonenkin vastustaa sujuvaa joukkoliikennettä (Voi Jari, miten ne köyhät ja kipeät pääsevät nyt sujuvasti palvelujen piiriin?). Olen kuitenkin luottavaisella mielin, että valtuuston enemmistö uskaltaa ajatella tulevien sukupolvien etua ja päättää rakentaa ratikan.
Omalta osaltani kunnallispolitiikan syksy alkoi yllättäen toisella teemalla. Tampereen Särkänniemi Oy:n hallituksen jäsenenä sain osani some-ryöpytyksestä: omissakin oltiin sitä mieltä, etten vihreänä olisi tilanteen tasalla delfiiniasiassa. Yhtiön entisenä puheenjohtajana rohkenen olla toista mieltä. Olin kuvitellut, että delfinaarion alasajo olisi suuri saavutus ja ilon aihe myös omassa ryhmässäni, mutta minun odotettiinkin ajavan Animalian linjaa, joka mielestäni oli tässä asiassa epärealistinen ja olisi johtanut delfinaarion toiminnan jatkumiseen epämääräisen ajan.
Työrintamalla ei toistaiseksi mitään uutta, pesäpallotermein ajolähtötilanne. Kuusikymppisenä naisena saa näköjään pitää tiukasti puoliaan akateemisessa maailmassa. Kun en ole palomies enkä musiikin maisteri, tarjolla ei myöskään ole vihreää oksaa kuntapolitiikasta luopuvalle. Syksyn olen tutkimusvapaalla, ja se antaa mahdollisuuden huokaista ja katsella uusia haasteita.