Osallistuin kuukausi sitten erikoiseen kilpailuun. Tampereen tieteentekijät, TATTE, julkisti kilpailun Pätkätyömitalista. Päätin osallistua, koska olen tullut töihin Tampereen yliopistoon 18.4.1988 ja edelleenkin olen vailla vakituista työpaikkaa – virkojahan ei enää olekaan. Hakemuksen kirjoittaminen oli jo sinällään terapeuttinen kokemus: mikä määrä työtä ja ansioita. Menestykseen en kuitenkaan kisassa uskonut, koska minulla on sentään 5-vuotiskauteni toisin kuin monilla nuoremmilla kollegoilla.
Hakemuksessani 6.4. kirjoitin:
”HAKEMUS PÄTKÄTYÖN ANSIOMITALIN SAAMISEKSI
Pyydän kunnioittavasti, että minut huomioidaan Tatten jakaessa Pätkätyön ansiomerkkejä. Olen työskennellyt Tampereen yliopiston Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitoksella ja nykyisellä Sosiaalityön tutkimuksen laitoksella huhtikuusta 1988 lähtien. Työurani alkoi tutkijana, joka jatkui lyhyen apurahakauden jälkeen viranhoitoina vuoteen 2001 saakka, jolloin alkoivat yliassistentuurikaudet. Viime vuosina olen hoitanut professuureja. teen parhaillaan 24. työpätkää samalla laitoksella. Näiden lisäksi minulla on ollut lukuisia tuntiopetusmääräyksiä laitoksella ja pätkätöitä TYT: ssa.
Lisensiaatin työni valmistui vuonna 1992 ja väitöskirjani v. 1999. Toimin sosiaalityön dosenttina Jyväskylän yliopistossa. Hoidan tällä hetkellä 50%:sta sosiaalityön ma. professuuria perusvirkani ohella, jonka nimike ei ole (yliassistentuuri -nimikkeen poistuttua käytöstä) edes tiedossa. Olen toiminut laitoksen johtajana pariin otteeseen. Tämänhetkinen määräykseni on professuurin osalta vain vuoden 2010 loppuun, vaikka opiskelijat on valittu 4-vuotiseen koulutukseen vuonna 2009. Yliassistentuurin 5-vuotiskausi päättyy heinäkuun 2011 lopussa.”
Ja tänään tuli sitten mitali Tatten Vappujuhlassa, jossa käytin kiitospuheenvuoron neljän mitalistin puolesta ja totesin:
”Minulla on ilo ja kunnia kiittää Tampereen yliopiston tieteentekijöitä kaikkien mitalistien puolesta. Pätkätyöläisten huomioiminen mitalilla on merkittävä poliittinen teko ja tekee näkyväksi pätkätyöläisten heikkoa asemaa yliopistolla. Se kääntää dismeriitin meriitiksi.
Liittomme jäsenistö poikkeaa palvelussuhteen osalta selvästi muista palkansaajista. Tieteentekijöiden liiton jäsenistön jäsenkyselyyn 2007 vastanneista ammatissa toimivista tieteentekijöistä kaksi kolmasosaa (67,2 %) työskenteli määräaikaisessa työsuhteessa, kun taas akavalaisista keskimäärin 84 % työskenteli pysyvissä työsuhteissa. Tämän jälkeen Tieteentekijöiden tilanne näyttää vain kurjistuneen.
Mikä lienee syynä siihen, että emme saa laitettua pistettä tälle kestämättömälle tilanteelle?
Saksalainen Elisabeth Noelle-Neumann puhuu Hiljaisuuden spiraalista, joka voi toteutua missä yhteisössä tahansa. Jotta emme yksilöinä tulisi sosiaalisesti eristetyksi, etsimme lähiympäristöstämme vihjeitä siitä, mitä on sosiaalisesti soveliasta ilmaista. Yliopisto on instituutio, jossa ei ole suotavaa – ainakaan tällä hetkellä – ”marista” omasta asemasta. Leimaudut vain yksinkertaisesti luuseriksi, joka ei pärjää menossa mukana.
On paradoksaalista, että pätkätyöläinen saattaa tuntea häpeää asemastaan, joka ei ole millään tavalla hänen syynsä, vaan rakenteellinen ongelma.
Ajatellaanpa asiaa suhteena. Jos parisuhteessa kumppanimme ehdottaisi meille suhteen jatkamista vuosi kerrallaan, löytäisi hän pian itsenä rappusilta kalsarit kassissa ja ulkoruokinnassa. Mutta täällä Verstaalla me emme protestoi ja kiukuttele, vaikka yliopisto työnantajanamme tekee vuosittain tällaisia diilejä – yksipuolisesti, lupaa kysymättä. Ja syykin on selvä: kukaan ei itke perään, jos pakkaat tavarasi ja uhkaat lähteä, tilalle on aina tulijoita, jono yltää Päätalolta Telakalle saakka.
Nykyisin yliopistomaailmassa vallalla oleva huippuretoriikka peittää alleen yksinkertaisen tosiasian, että akateeminen työ on ihan tavallista arkista työtä, niin kuin mikä tahansa työ. Keskikategorian pätkätyöläisporukka vastaa tässä talossa huomattavassa määrin niin tutkimustulosten tuottamisesta kuin opetuksen ja hallinnon pyörittämisestä. Kuitenkaan tämän työn arvoa ei tunnusteta.
Hyvät ystävät, kyllä tässä on hävettävä, mutta ei meidän, vaan työnantajan. Tampereen yliopiston on aika ryhtyä toimenpiteisiin määräaikaisen henkilöstön vakinaistamiseksi.
Vielä kerran kiitos Tampereen Tieteentekijöille kaikkien meidän palkittujen pätkätyöläisten puolesta.”